Pojan hallussa oleva huone oli harvinainen lastenkamari. Huoneessa ei ollut mitään, mikä olisi muistuttanut lapsen leikeistä. Se näytti pikemmin insinöörin työhuoneelta. Mikä se kerran oli ollutkin.
Juuri tässä huoneessa näet suuri yleisnero suomalainen Ilmari Erkko oli ratkaissut muutamia uudenaikaisen sähkötekniikan suurimpia arvoituksia. Jalustalla seisoi sen kuuluisan akumulaattorin malli, joka oli tehnyt täydellisen mullistuksen koko uudenaikaisessa teollisuudessa, ja akkunan ääreen oli asetettu pienoiskoossa ja siivet levällään se lentokala, joka maailmansodassa 1922 oli näytellyt niin suurta osaa.
Seinällä riippui taiteellisesti valmistettu valokuva nuoresta miehestä, jolla oli kellertävä iho ja kovat piirteet. Hänen ulkomuodossaan ei ollut mitään muuta miellyttävää kuin silmät. Niissä oli ihmeen syvällinen ja kaihomielinen kiilto, joka vaikutti suorastaan hypnotisoivasti.
Jonas Fjeld nuorempi katsoi usein valokuvaa ja joka kerta hänen syvät siniset silmänsä täyttyivät kyynelillä. Ilmari-setä oli ollut hänen rakkahin ystävänsä ja hän oli istuttanut kaikki parhaat ajatuksensa viisaan ja opinhaluisen pojan sieluun.
Hän ihaili isäänsä — katsoi häneen kuin jumalaan. Mutta isän ollessa monilla matkoillaan pikku suomalainen oli näyttänyt hänelle tien tietämyksen huvitarhoihin. Pikku Jonas Fjeld ei ollut käynyt lainkaan koulua. Kaikesta, mitä tiesi, hän oli kiitollisuudenvelassa hyvälle, lempeälle äidilleen, joka oli antanut hänelle perustan, jolle kelpasi rakentaa, ja Ilmari Erkolle, joka askel askeleelta oli ohjannut häntä valoa kohti semmoisia teitä, joita vain harvojen on suotu astua.
Mutta nyt oli Erkko kuollut. Suuren suomalaisen sydän oli lakannut sykkimästä. Ja siitä pitäen pikku Jonas oli kokonaan unohtanut nauramisen. Levottomana huomasi äiti, kuinka hänen pikku poikansa ikäänkuin jähmettyi omaan haavemaailmaansa, jonka Ilmari Erkko oli osannut herättää eloon. Hän ei leikkinyt toisten lasten kanssa — ei juoksennellut kaduilla. Hänellä oli yksi ainoa ystävä, ja tämä oli kuudenkymmenen vanha. Se oli tohtori Fjeldin palvelija Jens, vanha merimies, joka osasi muutakin kuin Isämeitänsä. Isän poissaollessa hän oli ohjannut pojan ruumiillista kasvatusta. Joka päivä pidettiin määrättyinä aikoina harjoituksia talon pienessä voimistelusalissa. Jens oli vielä säilyttänyt paljon nuoruutensa aikuisesta joustavuudestaan. Hän oli hyvä nyrkkeilijä ja painija ja osasi muuten hiukan joka lajia urheilua.
Jonas nuorempi oli perinyt isänsä lihakset ja voimakkaan luuston, ja Jensin asiantuntevassa mutta varovaisessa ohjauksessa hänestä kehittyi harvinaisen voimakas ja vankkarakenteinen poika.
Mutta nyt hän askarteli valokuvauksen kanssa. Erkko oli opettanut hänen antamaan arvon tämän maailman todellisuuksille. Ja Jonaksella oli Kodakinsa aina mukana. Viime Bergenin-matkallaan hän oli onnistunut ottamaan suuren kokoelman hyviä valokuvia.
Mutta mikään ei ollut niin mielenkiintoinen kuin nyt käsillä oleva.
Vahinko vain, että se oli hiukan epäselvä.
Se oli valokuva Karm-salmen haaksirikkoisesta — otettu komentosillalta siinä silmänräpäyksessä, kun pelastusvene laski hänen viereensä viedäkseen hänet laivaan. Jonas oli varma, että valokuva herättäisi hänen isänsä mielenkiintoa. Hän pani sen varovasti suurennus-kameraan.