"Mutta miss Westinghouse?"
"Hän ei ole tapaava ketään, kun tulee sinne puoli yhden aikaan. Siitä minä pidän huolen."
"Mitä muuta minun on tehtävä?"
"Ei mitään. Totta kylläkin, pukeutukaa mustiin ja valmistautukaa lohduttamaan kaunista Nevyorkin miss'iä — se luultavasti ei tunnu teistä vaikealta."
Paroni de Nozier nauroi hyvätuulisesti. Se oli kuin vanhan hyenan ulvontaa.
XII.
KELTAISET RUUSUT.
Oli ihana päivä loppupuolella syksyä. Tohtori Fjeldin pienen puutarhan vaahterat alkoivat vähän kerrassaan kuihtua. Viimeiset ruusut kohottivat varsiaan yökylmän jäleltä uudelleen virkoavaan elämään. Keskellä puutarhaa olevan pronssipatsaan päälle oli varissut joitakuita kellastuneita lehtiä ja aurinko kimelteli kuin kulta putoavilla lehdillä.
Isossa salissa istui tohtori Fjeld, leikkien pienen kissanpojan kanssa, joka näytti olevan hyvin vilkas luonteeltaan. Se oli talon kantakissan Pajatson jälkeläinen, vanhuksen siirryttyä hyvin pitkään ikään päässeenä Valassaarilla vietetyn kesäloman aikana isiensä luo.
Pajatson oikeudet ja velvollisuudet oli nyt perinyt tuon mainion metsäkissan tyttärenpoika. Nuori Mendelssohn oli korea eläin, sillä oli ruusunpunainen kuono ja pienet sievät käpälät. Elämän vakavuus ei ollut vielä värjännyt sen silmiä vihreiksi. Nyt ne vilkkuivat sinisinä ja odottavina hänen herraansa kohti, joka suvaitsi kieritellä korkkia edestakaisin katsellessaan sen liikkeitä jännityksellä ja ihmetellen.