"Kuten tahdotte, herra Bjelland", Fjeld vastasi. "Puhelin on tuolla. Mutta minä pyydän mitä hartaimmin neuvoa teitä jättämään se tekemättä, jos tahdotte saada tämän asian täysin selville. Meidän poliisimme ei ole kaikkein etevimpiä. Meillä ei ole varaa palkata kelvollisinta väkeä, vaan on tyydyttävä luotettaviin ja rehellisiin. Johan sekin on paljon.
"Tässä asiassa, jonka minä uskon olevan hyvin laajakantoisen ja jota johtamassa on nykyaikaisia pahantekijöitä, joutuisi poliisi kovin epätasaiseen taisteluun. Se pilaisi kaikki ja tuottaisi meille diplomatisia rettelöitä."
"Mutta Courbier?"
"Antakaa hänen livistää. Ei hän ole yksinään. Hänen takanaan on kyllä toisia ja viisaampia! Ja jos annamme poliisin ottaa hänet kiinni, niin varoitamme toisia."
"Olette epäilemättä oikeassa", Bjelland sanoi, "mutta kuka takaa, että hän ei tee uutta murhayritystä?"
"Saatte olla huoleti! Inhimilliset pedot ovat samanlaisia kuin viidakonkin pedot: jos hyppäävät harhaan, niin vetäytyvät ne korvat lurpallaan piiloon. Ja sitäpaitsi…"
Hän ei jatkanut. Hänet keskeytti voimakas kellonsoitto. Fjeld katsoi kelloaan.
"Se on miss Westinghouse", hän sanoi.
Mainittu nuori neitonen astui huoneeseen. Hänellä oli vaalea puku ja hänen säteilevä olentonsa karkoitti heti kaikki huolet. Vasemmassa kädessä oli hänellä kimppu tummankeltaisia ruusuja.
"Näytätte hämmästyvän", hän sanoi vilkkaasti. "Ruusujenko tähden? Niin, eivätkös ole kauheita? Minä en siedä tätä väriä. Mutta lähtiessäni hotellista tuli muuan vanhahko herra luokseni ja esitti itsensä. Hän lausui minulle joukon kohteliaisuuksia ja pyysi minun vastaanottamaan vanhan miehen kunnianosotuksen nuoruudelle ja kauneudelle. Hän sanoi tämän niin lystillisesti, että minulla ei ollut sydäntä kieltää. Ja tässä nyt seison ruusuineni ja hyvällä tuulella olen."