Courbier nauroi sitoessaan konetta kiinni niin hyvin kuin olosuhteet myönsivät.
"En luullut, että paroni de Nozier olisi ollut pelkuri", hän virkkoi hieman ivallisesti. "Mutta nyt olen saanut senkin tietää. Se on pahe, jota tapaa Belgiassa sangen usein."
Pikku paronin väsyneet silmät välähtivät. Sitten hän purskahti nauramaan.
"Se on heikkohermoisuutta, rakas Courbier. Erinäisten keskuselinten sairauden merkki. Se on degeneroitumisen merkki vanhassa suvussa, jota aikanaan rääkättiin Alban herttuan peukalopuristimilla. Mutta sanokaahan nyt, missä olemme. Minusta tuolla näyttää olevan jonkinlainen maantie?"
"Se on tie, joka vie Nume-laaksosta Gjeiloon."
XVII.
POROKENTÄLLÄ.
Lentäjät olivat nousseet Opdalin ja Dagalien väliselle suurelle porotunturille. Ja kohtalo oli vienyt heidät juuri sille avoimelle paikalle, missä joka syksy teurastetaan seitsemän tai kahdeksansataa poroa.
Courbier sitoi lentokoneen pitkään kivitaloon, jossa hiotaan porojen teurastukseen käytettäviä kirveitä. Maa heidän ympärillään erosi ruskeata tunturia vasten vihreänä kevään versovasta nurmesta.
"Te keksitte hyvän laskeutumispaikan", paroni virkkoi virottuaan säikähdyksestään. "Täällähän on yhtä hienoa ja vihreätä kuin Normandiassa huhtikuulla."