"Hitto vieköön koko lentokoneen", de Nozier sanoi nousten seisomaan.
"Se on yhtä vastenmielinen kuin tämä hautausmaa."
Tuntureilla vallitsi omituinen tunnelma. Aurinko oli laskenut synkkään pilvikerrokseen, joka oli kasaantunut Opdalin-tunturin laelle, ja pitkää, aaltoilevaa taivaanrantaa peitti omituinen, raukea, punasinervä tuntu. Suoraan edessä näkyi Staupet ja Rautalaakso raskaana ja synkkänä, taustassa Hardangerin harjun tumma yksitoikkoisuus. Heikko, mutta jääkylmä iltatuuli sai kalpean belgialaisen hampaat kalisemaan.
"En pidä tästä maasta", hän sanoi tyytymättömänä ja meni lentokoneen luo. "Menkäämme merelle takaisin sillien ja uivan telakkamme seuraan…"
Hän pysähtyi ja katsoi ihmeissään ylös ilmaan.
"Mikä lintu tuo on?" hän kysyi osottaen etelään.
Courbier otti kaukoputken.
"Se ei ole mikään lintu", hän vastasi minuutin verran tarkasteltuaan taivaanrantaa. "Se on lentokone, kahden tuhannen jalan korkeudessa meistä. Minä tunnen mallin. Se on Erkon mallinen ilmalaiva."
De Nozier kalpeni vielä enemmän.
"Silloin on vihollinen ajamassa meitä takaa", hän sanoi. "Eiköhän pommi olisikaan tehnyt vaikutustaan?"