KUUTAMOSSA.
Oli yö, tähtikirkas syys-yö Pohjanmeren pitkillä, pehmeillä mainingeilla. Tuuli oli tyyntynyt aivan kokonaan.
Ylhäällä ilmassa näkyi kirkas valo. Se suli yhteen tähtitaivaan kanssa, mutta terävä merimiehensilmä olisi voinut nähdä, että se liikkui nopeammin kuin tavallisten tähtien tyyni vauhti. Tämä tähti oli Jonas Fjeldin meren ulapalle kiirehtivän "lintulentäjän" kompassihuone. Koneen leveät suippopäiset siivet liikkuivat tasaisin, hiljaisin liikkein. Pienen lasikaapin sisässä istui Jonas Fjeld ohjauslaitteessa ja hänen takanaan ruumiinmukaisessa pojanpuvussa Evy Westinghouse nojasi leveitä ikkunoita vasten, jotka muodostavat "linnun" solakan ja kauniin ruumiin. Hänellä oli päässä lentokypärä, joka ei jättänyt näkyviin juuri muuta kuin hänen loistavat silmänsä. Hän tähysti lakkaamatta pimeään Zeiss-kaukoputkella.
"Näettekö mitään?" Fjeld kysyi pitkän vaitiolon jälkeen.
Kone kulki niin äänettömästi, että hänen ei tarvinnut edes korottaa ääntään.
"Näen vain ihmeen ihanan yön", nuori amerikatar lausui, laskien kaukoputken kädestään. "Tähdet loistavat kuin pienet auringot Muuten on vain merta joka puolella."
"Ettekö näe mitään laivojen lyhtyjä?"
"En", toinen vastasi, ottaen kaukoputken jälleen silmiinsä. "Kyllä, tuolla pohjoisessa on tosiaankin pieni valopilkku."
"Pohjoisessa?" Fjeld kysyi. "Se on varmaan Skudesnesin satama. Se sopii. Sivuutimmehan juuri äsken Vidingsön majakan. Silloin olemme varmaan oikealla tolalla, mikäli salaperäinen laiva ei ole muuttanut paikkaa sen jälkeen, kun poikani sen valokuvasi. Väsyttääkö teitä, miss Evy? Tai onko teidän nälkä? Tiedätte, että pienessä kaapissa vasemmalla on ruokaa. Käyttäkää hyväksenne!"
"Entä te itse?"