— On. Jotakin on tapahtunut. Sellaista, mikä ei enää ole korjattavissa.
— Ei edes hyvällä järjellä, lujalla tahdolla ja kahdella vahvalla nyrkillä?
Hän ei vastannut mitään, hymyili vain. Hermostunutta hymyä. Hänen huulensa värisivät.
— Etkö enää rakasta minua, Dagny? Etkö myöskään tahdo antaa minun tietää sitä?
Ensin hän pudisti päätänsä. Mutta sitten näytti, kuin hän olisi tehnyt päätöksen.
— Päästä ohjakset, sanoi hän, — päästä ohjakset, niin vastaan sinulle.
Minä päästin ohjakset.
Hän kumartui minua kohden ja sanoi vapisevalla äänellä:
— Olen aina rakastanut sinua. Ja rakastan sinua vielä nytkin ja olen aina rakastava.
Hän kannusti hevostaan ja karahutti pois. Minä huusin hänen jälkeensä, hän kääntyi satulassaan, viittasi minulle, ja minä kuulin hänen huutavan: