— Emme saa enää nähdä toisiamme.
Sittemmin en olekaan nähnyt häntä. En tiedä, vieläkö hän on kartanossa. Mutta ehkä hän sentään on siellä. Minä teen edelleenkin ratsastusmatkani, joista en voi luopua, mutta ratsastan nyt toisia teitä.
Ja nyt, hyvä Krag, olet saanut kuulla mitä on tapahtunut.
Minä pyydän sinun apuasi.
Teen sen, koska tiedän, ettei tässä ole kysymyksessä mikään tavallinen rakastumisjuttu, mikään ohimenevä kuhertelu.
Se merkitsee paljon meille kummallekin. Tai ainakin minulle.
Hän nousi ja astui pitkin askelin ikkunan luo.
— Se merkitsee niin paljon kuin sellainen ylipäänsä voi merkitä, lisäsi hän, ja ääni sai ihmeellisen raukean soinnun.
— Ja toisenkin asian vuoksi olen tullut luoksesi. Sinä kai käsität nyt, miten täysin ymmällä minä olen tämän salaperäisen asian suhteen. Se johtuu kenties siitä, että tämä onnettomuudentunne painaa minua ja että rakkauteni tekee minut sokeaksi. Mutta en tosiaankaan voi käsittää, mitä on saattanut tapahtua. Mieleni on täynnä aavistuksia, ja kaiken yllä häilyy jokin salaisuus. Salaisuus, jota minä en kykene paljastamaan, mutta jonka sinä kenties voit tyynemmällä katseellasi älytä. Ja kun ajattelen vanhan everstin murheellisia kasvoja, jotka näin, kun viimeksi puhuin hänen kanssaan, niin minusta tuntuu, kuin voimani pettäisivät. Sillä mikä, mikä kamala tapaus voi jättää sellaiset poistamattomat jäljet ihmisen kasvoihin?
Ivar Rye oli toimittanut asiansa.