— Minä tiedän sen niin hyvin kuin tekin. Mutta oikeus ei kysy ihmisten uskoa eikä tunteita. Se iskee säälimättä siihen, missä luulee näkevänsä arvoituksen selityksen. Monet seikat puhuvat ratsumestaria vastaan. Toivon, ettette epäile minun luulevan itsestäni liikoja, mutta sanon teille vielä kerran, että jollei olisi käynyt niin, että minä sain syytä osoittaa nuo todistusaiheet perättömiksi, niin Rye istuisi nyt vankeudessa ja häväistysjuttu olisi paljon suurempi kuin se nyt on.
— Hän ei olisi sanonut mitään.
— Ei olisi sanonut — ei olisi sanonut! — Asbjörn Krag miltei suuttui. — Sehän se tässä juuri on hullua, että te peitätte ja salaatte minulta kaiken. Joku kauhea arvoitus piilee tässä jutussa, ja teille maksaisi ehkä vain sanan, jotta saataisiin valoa pimeyteen. Miksi teillä ei ole sen vertaa luottamusta minuun, että sanoisitte sen ainoan sanan?
Dagny katsoi salapoliisiin. Hänen kasvonsa olivat itkuun valmiit, hänen silmänsä kosteat kyynelistä.
— Minä en voi sanoa mitään. Eikä se, mitä minulla olisi sanottavaa, auttaisi asiaa ollenkaan.
— Auttaisi varmasti!
— Te olette julma, kun epäilette minun rehellisyyttäni. Vakuutan kunniasanallani, ettei minulla ole aavistustakaan siitä, kuka on tehnyt tuon ilkityön isääni vastaan.
— Hyvin mahdollista, ettette sitä tiedä. Mutta mistä sitten johtuu salaperäisyys, joka peittää näiden tapahtumain alkunäytöksen, teidän ja Ivar Ryen kihlauksen purkaantumisen?
Dagny neiti nousi.
— Se on asia, joka koskee ainoastaan minua ja häntä tuolla sisällä, sanoi hän päättävästi nyökäten sairaan huoneeseen päin. — Se ei ole teidän asianne eikä Ryenkään. Pyydän teitä jättämään tämän kiusallisen puheenaineen.