— Epäilemättä. Tapaukset ovat aivan samankaltaiset.
— Luuletteko, että täällä kuljeksii joku salaperäinen ja vaarallinen ihminen, joka tekee seudun turvattomaksi?
— Ennenkuin olen nähnyt vainajan, en luule mitään, sanoi Asbjörn Krag. — Toivottavasti herrat jättävät meidät hetkeksi rauhaan, jotta saamme toimittaa tarkastuksen.
Ja herroille tuli kiire päästä lennätinasemalle lähettämään uusia, hälyäherättäviä sähkösanomia pääkaupungin lehdille, kun Asbjörn Krag astui vainajan huoneeseen. Hän tapasi siellä nimismiehen apulaisineen ja tuomarin.
Jälkimäinen oli kalmankalpea ja masentunut.
— Hyvä oli, että tulitte, sanoi hän. — Tämä asia kasvaa yli minun voimieni. En ymmärrä enää mitään.
Hän osoitti vainajaa ja kysyi katsoen merkitsevästi:
— Eikö juuri tämä ollut…?
— Tämä juuri. Me luulimme, että hän oli syyllinen. Mutta nyt hänet on kaatanut sama käsi, joka tähtäsi surmaniskun eversti Holgeria vastaan.
Krag paljasti vainajan kasvot. Silloin hän näki mitä ei ollut äsken ulkona huomannut, että asianajajan kasvoilla vielä kuolemassakin oli kamppailun ja tuskan leima.