— Mutta miten se sitten kävi…
Asbjörn Krag karisti tuhkan sikaristaan.
— Hyvä ystävä, sinä varmaankin tiedät, että on olemassa eräänlaisia valonarkoja henkilöitä, jotka puuhailevat semmoisilla välikappaleilla, ettei niitä kunnon ihminen voi ottaa käteensäkään tuntematta itseään mitä inhottavimmin liatuksi. Hän oli jostakin saanut hankituksi itselleen eräitä asiapapereja. Ja nämä paperit kädessään hän pakoitti Dagny neidin toimimaan vastoin omaa ja isänsä tahtoa ja harrastusta ja vastoin omaa tunnettaan. Dagny oli hänen vallassaan.
Ratsumestari kalpeni.
— Onpa hyvä, sanoi hän, että se mies on kuollut.
— Kuinka niin?
Rye ei vastannut. Asbjörn Krag katsoi ystäväänsä tutkivasti ja jatkoi sitten samalla levollisella äänellä:
— Samana iltana, jolloin onnettomuus tapahtui asianajajalle, kävi Dagny Holger hänen asunnossaan… Ei, ole sinä huoleti, hän oli siellä aivan yksin. Hän hankki itselleen pääsyn huoneeseen, kun tiesi, että asianajaja oli mennyt ulos. Sanon tahallani: hankki itselleen pääsyn. Siitä voit arvata nuoren tytön epätoivon. Hänen tarkoituksensa oli saada käsiinsä eräitä papereita, jotka roistolla oli hallussaan, juuri nuo samaiset vaaralliset asiapaperit. Mutta hän ei löytänyt niitä. Ja hänen täytyi hiipiä tiehensä tyhjin toimin.
— Onko hän kertonut tämän sinulle?
— Ei, vastasi salapoliisi, mutta minä löysin asianajajan huoneesta pienen sormuksen, jonka hän oli kiireessään pudottanut. Otin sen talteen ja näytin sitä hänelle tilaisuuden sattuessa. Se oli hänen sormuksensa. Ehkä sinä tunnet sen?