Salapoliisi heitti pöydälle kultasormuksen. Ratsumestari otti sen käteensä, ja hänen kasvoilleen tuli haikea ilme.
— Puoli vuotta sitten, sanoi hän, eräänä kauniina aamuna puoli vuotta sitten hän sai sen minulta… Mutta paperit! keskeytti hän yhtäkkiä kiihtyneenä. — Miten kävi paperien?
— Niitä ei löytynyt huoneesta. Roisto, jolla on sellaiset paperit hallussaan, kantaa niitä mieluimmin aina muassaan. Ja kun hänen ruumiinsa löydettiin, löysin minä paperitkin.
— Näytä ne minulle, pyysi ratsumestari kiihkeästi.
— Ei, vastasi Krag, ne ovat Dagnyn papereita. Hän on jo saanut ne minulta, ja luullakseni hän on polttanut ne.
— Nuo paperit ovat siis antaneet sinulle arvoituksen selityksen?
— Ovat, osittain, vastasi Krag. — Niistä kävi selville syy, miksi
Dagnyn oli erääseen aikaan mahdoton mennä naimisiin sinun kanssasi.
Vain sen verran voin sinulle sanoa, ettei hän missään tapauksessa olisi
ruvennut tuon roiston vaimoksi.
— Oliko todellakin puhetta sellaisesta?
— Oli. Otaksun, että asianajaja oli aikonut puhua juuri siitä ukko Holgerin kanssa, silloin kun hän niin uhkaavalla tavalla kirjoitti hänelle tahtoen tavata häntä siellä suon laidassa. Onneton sattuma ohjasi niin, että tämä kirje saapui samaan aikaan kuin sinun kirjeesi, jossa pyysit tapaamista molemminpuolisen selvityksen toivossa. Sinun kirjeesi katosi, kun taas asianajajan lähettämä joutui oikeuden käsiin.
Minä oletan, jatkoi salapoliisi, ettei asianajaja kohdannut eversti Holgeria. Hän oli kyllä mennyt häntä tapaamaan määrättynä aikana, mutta sitä ennen oli onnettomuus tapahtunut everstille.