— Sitä ennen hän oli kohdannut murhaajan?
— Niin, saman, joka myöhemmin surmasi roiston itsensä. Sallimus asetti niin, että hänen piti sortuman omiin tekoihinsa.
— Mutta murhaaja? kysyi ratsumestari. — Missä suhteessa hän on ollut
Dagnyyn, Holgeriin ja yleensä koko tähän asiaan?
Asbjörn Krag oli kummastelevinaan.
— Ei missään, vastasi hän. — Sehän se juuri onkin tehnyt jutun niin kummalliseksi ja vaikeaksi selvittää. Emme näet ole tässä tekemisissä yhden ainoan asian, vaan kahden eri asian kanssa. Ne ovat aivan eri juttuja eivätkä ole missään yhteydessä keskenään. Tähän asti olen kysynyt itseltäni: kuka on se mies, joka hyökkäsi everstin kimppuun, ja mikä on ollut teon vaikuttimena? Olen koettanut vastata kysymykseen lähtien siltä pohjalta, minkä asian tutkiminen on antanut, mutta en ole päässyt tyydyttävään tulokseen. Toiset, jotka ovat tehneet saman kysymyksen, ovat löytäneet sen vastauksen, että ainoa, jolle saattoi olla etua everstin kuolemasta, olit sinä. Niin, ota se tyynesti. Siinä päättelyssä on jonkinlaista johdonmukaisuutta. Minä, joka olin koko ajan edellyttänyt, että sinun omatuntosi oli puhdas, vastasin tähän epäluuloon osoittamalla asianajajan kirjettä ja koko hänen uhkaavaa esiintymistään. Sillä tavoin sain epäluulot johdetuksi toisaalle. Mutta sitten tuli asianajajan murha, ja silloin sinä olit miltei auttamattomasti hukassa. Kelle näet olisi ollut etua hänen surmaamisestaan, ellei sinulle? Mutta silloin minä keksin eroituksen noiden kahden asian välillä. Jos ajatellaan niin, että murhat eivät ole minkäänlaisessa suhteessa tuohon toiseen juttuun, nimittäin kihlauksen purkaantumiseen ja asianajajan puuhiin, silloin asianlaita muuttuu aivan toiseksi, ja kokonaisuus käy ajattelevalle järjelle helpommin käsitettäväksi.
— Murhat, sanot sinä! kuiskasi ratsumestari. — Onko Dagnyn isä kuollut?
— Dagnyn isä? kysyi salapoliisi. — Ketä tarkoitat?
— Tietysti vanhaa everstiä.
— Hän ei ole Dagnyn isä, vastasi salapoliisi.