ENSIMÄINEN LUKU.
Ensimäinen merkillinen päivä.
— Sinä siis todella rakastat häntä? kysyi Asbjörn Krag ja katsoi ystäväänsä sivulta, tutkivasti.
Ystävä hypähti pystyyn tuoliltaan.
— Sinä tunnet minut, sanoi hän, ja tiedät, etten rakasta suuria sanoja, kaikkein vähimmin silloin kun mieskohtaiset tunteeni ovat kysymyksessä. Minua sanotaan harvapuheiseksi ja hiljaiseksi ihmiseksi, ja se olenkin. Olen kulkenut omia teitäni siitä asti, kun tulin täysikasvuiseksi ja riippumattomaksi. Mitä tekemistä minulla olisikaan ihmisten kanssa? Matkoillani Aasiassa ja Afrikassa olen oppinut antamaan arvoa toiminnalle ja halveksimaan mahtipontisia sanoja, jotka eivät kuitenkaan mitään merkitse. Sinä siis ymmärrät, että puhun täydestä vakaumuksesta, kun sanon, että rakastan häntä. Olen täysin selvillä siitä, että elämässäni nyt tapahtuu jotakin ratkaisevaa. Minun täytyy voittaa hänet omakseni, muuten käy hullusti.
— Käy hullusti? kysyi Asbjörn Krag. — Mitä tarkoitat?
Toinen astui ikkunan luo. Oli toukokuun-iltapäivä. Ulkona näkyi lehtokuja hienossa, vaaleassa kevätvihannuudessaan.
Ystävän ääni sai syvän ja surumielisen soinnun.
— Olen nyt kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen. Olen paljon harhaillut maailmassa. Minä uskon, että nyt olen löytänyt onneni, mutta jos tämä onni minulta riistetään, tulee minusta — sen tunnen varmasti — ikiajoiksi onneton mies. Minä olen vaeltava paikasta paikkaan kuin rauhaton. Tyyni alistuminen kerta kaikkiaan ei kuulu minun luonteeseeni. Silloin valitsen ehkä jonkun toisen keinon. Keinon, mikä paremmin soveltuu miehelle, joka on nähnyt paljon maailmaa, mutta pysyttänyt ihmiset loitolla itsestään.
Hän istuutui äskeiselle paikalleen vastapäätä Asbjörn Kragia ja jatkoi samalla syvällä vakavuudella: