— Mutta nyt olen tahtonut neuvotella sinun kanssasi, koska tiedän sinut viisaaksi ja teräväpäiseksi ja uskon, että olet ystäväni. Olen ajatellut ja mietiskellyt tätä asiaa unettomina öinä ja surullisina päivinä ja tullut nyt lopulta siihen käsitykseen, että jokin salaisuus on kohonnut hänen ja minun välilleni. Ja se on tapahtunut yhtäkkiä, niinkuin poutapäivänä taivas peittyy pilviin. Tahdotko auttaa minua?
— Sinähän lasketat huimaa vauhtia, vastasi Asbjörn Krag. — Kaikessa, mitä nyt olen kuullut, en toistaiseksi voi nähdä muuta kuin onnettoman rakkausjutun. Sinä rakastat tyttöä, ja hän rakastaa sinua.
— Niin, sen hän tekee.
— Hyvä. Hän on sanonut sinulle sen.
— Hän on uskonut sen minulle, vastasi toinen kiihkeästi. — Hän on uskonut sen minulle monta kertaa, riemusta säteillen ja onnellisena.
— Hyvä. Kauanko olet tuntenut hänet?
— Puolisen vuotta. Kohtasin hänet viime syksynä eräänä aamuna, vähän sen jälkeen kuin olin ottanut haltuuni isä-vainaan talon. Sitten me tapasimme usein toisemme ratsastusmatkoilla. Kuten tiedät, olen innokas ratsastaja, ja kun hänen laitansa oli samoin, antoi yhteinen harrastus meille alunpitäen puheenainetta. No niin, päivät kuluivat. Mutta minä vakuutan sinulle, että jo ensi hetkestä olin selvillä siitä, että nyt olin kohdannut elämäni suuren rakkauden. Niinhän aina sanotaan, tuumit sinä. Ei, niin sanon ainakin minä vain tämän ainoan kerran. Tiedän sen. Minä tunnen itseni ja olen tutkinut sydämeni.
— Mitä ukko sanoi siitä? Tietysti hän näki teidät yhdessä.
— Tarkoitat everstiä?
— Niin, tytön isää.