— Hän oli alussa ja pitkän aikaa eteenpäinkin varsin suopea. Hän kutsui minut kotiinsa, ja mikäli ymmärsin, näki hän sangen mielellään, että Dagny ja minä lähestyimme toisiamme. Saattoipa hän joskus laskea leikkiäkin ja sanoa jotakin siihen suuntaan, että meistä tulisi kaunis pari.
— Miksi et sitten pyytänyt tyttöä häneltä?
— Minä tein sen.
— Niinkö! Ja hänkö vastasi kieltävästi?
— Eipä suinkaan. Mutta hän keskeytti minut hyvin ystävällisesti selittäen, että siitä asiasta saimme puhua joskus myöhemmin sopivassa tilaisuudessa. Sekä Dagny että minä pidimme asian niinmuodoin ratkaistuna, eikä meidän jokapäiväinen seurustelumme kohdannut pienintäkään estettä. Me olisimme kyllä tahtoneet mennä naimisiin heti, mutta kun eversti piti kiinni vanhoista muodoista, päätimme tehdä hänen mielikseen ja suostua sopivaan kihlausaikaan.
Mutta sitten everstin käytös yhtäkkiä muuttui.
Miten selvästi muistan sen päivän! Oli ilta noin kaksi viikkoa sitten. Aurinko oli juuri laskenut, ja ilma tuntui viileältä. Käskin satuloida "Eevan", uuden hevoseni. Ajattelin ratsastaa everstin kartanoon vaihtaakseni jonkun sanan morsiameni kanssa. Me olimme kohdanneet toisemme aamupäivällä, eikä meillä ollut mitään aikomusta tavata sittemmin ennenkuin ratsastusmatkalla seuraavana aamuna. Mutta minä olin saanut kummallisen aavistuksen, että jotakin oli tekeillä. Rinnassani tuntui ikäänkuin raskas paino. Minä kannustin hevostani, ja se saapui höyryten ja hikisenä perille.
Juuri kun laskeusin satulasta, tuli everstin pehtori luokseni. Hänen nimensä on Hansen. Minä näin heti hänen kummallisesta käytöksestään, että jotakin oli tapahtunut.
— Everstiäkö haluatte puhutella? kysyi hän.
— Niin, vastasin minä totuttuun tapaani, vaikka Dagnyahan minä oikeastaan olin tullut tapaamaan enkä everstiä.