— "Se mies, jota Te aina ajattelette, haluaa puhutella Teitä kello puoli neljä, sovitulla paikalla, ja toivoo, että tyydyttävä ratkaisu on mahdollinen. Koska ei ole suotavaa, että minä näyttäydyn talossanne, ei minulla ole muuta keinoa saada aikaan keskustelua Teidän kanssanne."
— Kirjeestä puuttuu allekirjoitus, sanoi puheenjohtaja. — Ellei ratsumestari ole tätä kirjoittanut, käy kaikki minusta suoraan sanoen hyvin arvoitukselliseksi.
— Mikä käy arvoitukselliseksi? kysyi Asbjörn Krag.
— Murha, vastasi puheenjohtaja.
Murha! Läsnäolijat ikäänkuin vavahtivat. Salapoliisi loi katseen ystäväänsä. Ratsumestarin kasvot vääntyivät harmista. Hän ei virkkanut mitään. Mutta jokin aavistus sanoi puheenjohtajalle, että hän oli mennyt liian pitkälle. Hän kiiruhti lieventämään lausuntoaan:
— Asiain nykyisellä kannalla ollessa se näyttää murhayritykseltä. Valitan, että minun on pakko käyttää tätä sanaa. Mutta minähän teen ainoastaan velvollisuuteni, kun pyrin asiassa totuuteen.
— Siihen te tuskin pääsette ennakkomielipiteellä, sanoi Krag. — Jos ratsumestari olisi kirjoittanut tuon kirjeen, saattaisi se kyllä viitata siihen, että hän on tahtonut houkutella everstin ansaan. Minä sanon viitata siihen. Sillä epätodennäköisyys pistää heti silmään. Miten te, herra puheenjohtaja, arvostellettekin ystävääni, herra ratsumestaria, luulen teidän kuitenkin myöntävän, että hän tuskin on mikään pähkähullu.
Ratsumestari katsahti ehdottomasti Kragiin, ja puheenjohtaja sanoi:
— En luule käytökselläni mitenkään antaneeni aihetta sellaiseen olettamukseen.
— Ette suinkaan, sanoi Krag, joka puhui niin vakuuttavasti ja totisesti, että puheenjohtaja aivan unohti hänen olevan syrjäisen henkilön, — mutta jos ratsumestari todellakin olisi tahtonut houkutella everstin metsään lyödäkseen hänet kuoliaaksi, niin olisihan ollut hänen puoleltaan aivan päätöntä kirjoittaa tuollainen kirje. Se on myönnettävä. Täytyihän hänen olla joltisenkin varma siitä, että kirje joutuisi ihmisten käsiin.