Dagny asettui tahallaan kauas sohvankulmaan, missä valo ei kohdannut hänen kasvojaan. Hän tiesi ulkomuotonsa voivan ilmaista tunteita, jotka hän tahtoi salata.
Asbjörn Krag puhui nuorelle naiselle levollisella äänellä, miltei isällisesti.
— Te kai tunnette minut nimeltä, sanoi hän. — Kenties ratsumestari
Rye on joskus puhunut minusta.
Neiti Holger nyökkäsi.
— Hän on puhunut teistä. Tehän olette hänen paras ystävänsä.
— Hyvä. Ja nyt tahdon kysyä, ettekö tekin luota minuun.
Dagny neiti katsoi häneen.
— Tietysti, sanoi hän, tietysti minä luotan teihin.
Asbjörn Krag kohautti olkapäitään.
— En minä sitä tarkoittanut, mutisi hän. — No niin, minä en ole tunkeilevainen. Mutta sen verran tahdon sanoa, etten työskentele tässä asiassa ainoastaan totuuden ja oikeuden, vaan myös onnettoman ystäväni hyväksi.