Asbjörn Krag pysähtyi ja kuunteli pimeydessä, kuuluisiko huutoa toistamiseen.
Se oli tuntunut hänestä ihmisen ääneltä, vaarassa olevan ihmisen avunhuudolta, hätähuudolta, joka kävi luihin ja ytimiin.
Huuto oli kuulunut metsikön toiselta puolen, ratsumestarin talon viereiseltä niityltä.
Asbjörn Krag seisoi kauan hiljaa ja kuulosti. Hän odotti monta minuuttia, mutta kun ei mikään enää häirinnyt syvää hiljaisuutta, jatkoi hän päättävästi kulkuansa samaan suuntaan. Hän joudutti askeliaan. Epämiellyttävä aavistus sanoi hänelle, että ratsumestarin talon läheisyydessä oli tapahtunut jotakin.
Hän odotti koko talon olevan kuohuksissa, kun saapui perille, mutta näkikin siellä olevan hiljaista ja tulien tuikkivan rauhallisesti ikkunoista.
Hän tapasi pihalla pehtorin ja meni hänen luokseen.
— Onko täällä tapahtunut jotakin? kysyi hän.
— Tapahtunutko? vastasi pehtori, joka ei käsittänyt kysymystä.
— Ollessani tiellä tänne tulossa, selitti Asbjörn Krag, kuulin jonkun huutavan. Se kuului täältäpäin.
— Huutavan! Ei täällä tietääkseni kukaan ole huutanut.