Pehtori katseli salapoliisia epäluuloisesti. Hän oli harteva ja itsetietoinen maamies, joka nähtävästi alkoi kummastella asiain menoa, kun salapoliisikin oli saatu tänne muuten niin rauhalliselle seudulle. Asbjörn Krag viittasi metsänreunaan, joka oli jonkun sadan metrin päässä talosta.
— Tuolta se kuului, sanoi hän. — Ikäänkuin metsän sisästä.
Pehtori nauroi.
— Oho, sanoi hän, silloin se oli joku hevosista. Ne hirnuvat usein näin iltasella, kun tulee pimeä.
Hän viittasi niitylle, missä liikuskeli harmaita varjoja. Hevoset olivat siellä laitumella.
— Se hullu "Eeva" siellä kai on hirnunut, jatkoi hän.
Hevonen! Asbjörn Krag seisoi vaiti hetkisen. Hänen aivonsa tekivät työtä.
— Onko herra Ryen ratsuhevonen kovin hurja? kysyi hän.
— Sillä on omat aikansa, vastasi pehtori. — Toisinaan se ihan villiintyy. Minä en ymmärrä sitä hevosta ensinkään.
Asbjörn Krag lopetti äkkiä: