Hän oli tuttavuutemme aikana oppinut pitämään minua arvossa, kirjoitti hän, ja jos asiat voisivat tulevaisuudessa järjestyä sille kannalle, että me vielä saisimme tavata toisemme, olisi hän siitä sanomattoman iloinen.
Mutta toistaiseksi hänen oli mahdoton puhua kanssani.
Eikä avioliittoa tyttären kanssa käynyt enää ajatteleminenkaan.
Hänellä ei ollut pienintäkään aihetta moittia minua mistään, kirjoitti hän edelleen. Ainoastaan olosuhteet, joille kumpikaan meistä ei mahtanut mitään, olivat eron syynä.
Hän tiesi kirjoittavansa gentlemannille, joka antaa arvon niille syille, jotka pakoittavat hänet vaikenemaan. Mutta avioliitto oli ja pysyi mahdottomuutena. Hän oli neuvotellut tyttärensä kanssa, ja tämä oli suostunut luopumaan onnestaan.
Dagnyn kirje oli kirjoitettu kiihtyneessä mielentilassa, joka liikutti minua omituisen voimakkaasti. Saatoin suorastaan tuntea, millaisen hämmennyksen vallassa tyttö parka oli ollut kirjoittaessaan nuo rivit. Kaiken täytyi olla lopussa. Oli parasta, ettemme enää tapaa toisiamme. Tuhannet terveiset. Hän oli muistava minua viime hetkeensä asti.
Sinä ymmärrät, rakas ystävä, etten minä sinä yönä ummistanut silmäänikään. Kaikki tuntui niin tuiki käsittämättömältä. Oli kuin minut yhtäkkiä olisi temmattu pois elämästä ja koko olemassaolosta. En käsittänyt niin mitään. Miten oli selitettävissä tämä äkillinen ja aiheeton välirikko? Minä uuvutin aivoni lukemattomilla kysymyksillä, mutta mitään selvitystä en löytänyt.
Aloin kuitenkin jälleen tehdä tavanmukaisia ratsastusmatkojani. Ja niinpä eräänä aamupäivänä — siitä on nyt kolme päivää — tapasin Dagnyn.
Hän oli mustassa puvussa ja näytti hyvin kalpealta. Hänen hevosensa oli märkänä pitkästä ja kiivaasta ratsastuksesta.
Me tulimme vastakkain tien polvekkeessa emmekä voineet päästä siitä sivuuttamatta toisiamme.