AARNE KALSKE sekavin, tajuttomin ilmein.
Mikä…mikä on hätänä?… Mitä on tapahtunut?
ANNA säikähtyneenä.
Ei mitään…mikä sinulle nyt tuli…? Mitä sinä noin säikähdit?
AARNE KALSKE katsoo pitkään ja edelleen sekavin ilmein Annaa. Äkkiä hänen kasvonsa kirkastuvat ja ilme selvenee. — Riemullisesti.
Ah…siinähän sinä olet, Anna!
ANNA kummastuneena.
Mitä tarkoitat…? Missä minun sitten pitäisi olla?
AARNE KALSKE yrittäen hymyillä.
Näin ilkeätä unta tuossa äsken…Kävelimme äkkijyrkän ja hyvin syvän kuilun reunalla…me molemmat…sinä ja minä. Yht'äkkiä sinä horjahdit ja putosit syvyyteen… Minä yritin käydä sinuun kiinni ja temmata takaisin, mutta silloin putosin itsekin…Se kuilu oli huimaavan syvä ja musta kuin hauta…kuin suuri, pohjaton hauta… Sitten minä heräsin. — Minulla on vieläkin omituisen ahdistava ja ilkeä tunne, aivankuin todella olisi tapahtunut jokin onnettomuus.