Yhdeksäs uro-työ.
Wähän Asian ahoilla, Pontus maalla mainiolla Eli eräs neitokansa Amatsonit nimeltänsä. Niillä oli omituinen Warsinainen valtionsa; Siinä sitte Hippolyta Kansan kuninkaattarena. Nämä neiet nännittömät, Rintapuolta puuttuvaiset, Ampuivatkin ankarasti, Haavoittivat hirveästi, Kiireesti kiitäessä, Nuijapäillä nuolillansa Wihollisensa vikohin, Kutistajansa kumohon. Näiden neitojen neroa, Tyttärien työveroa, Mainitahan maailmassa Iankaiken ihmetellen; Kun ne kulta kunnahansa, Metisimmät mättähänsä, Kaiken kauneimmat korunsa, Rakkauden rakentajat, Rintapuolensa repivät Poies polttivat pakotta Siitä syystä, kun ne kakut, Wehnäleivät vereltänsä, Tullut tielle ampuessa, Sotaretkillä soluivat Piilipyssyn ponnen päähän Jousen jänttä jännittäissä. Kuninkaattaren kupeella, Hippolytan hamehella, Riippui miekka ristikahva, Keihäs kultainen kekotti Kulta kahlekantimella, Wiilekkeellä, vyölle vyötty, Jonka sodan suoja kerran Laittoi lahjaksi hänelle. Tätä kultakannatinta, Päärlykäistä perustinta, Oli Herkules hakija Uros tuoja ulkomaalta. Hänpä kutsui kaikki koolle, Jotka tahtoivat tapella, Lähti sitte laivallansa Meriä myöten menemähän. Pääsi viimein tiensä päähän, Monen melskeen perästä, Termodonin tienoille, Ison virran vierymille, Jossa Amatsonit asui Themiskyran kaupungissa, Kussa Hippolyta häntä Wastaan otti vierahana. Herkule'npa hyvä puhe Sekä kaunis katsantokin Täyttivät tämän sydämen Suloisella suosiolla. Uros haastavi hänelle Kohta kielellä kepeellä, Kuka häntä tänne hääti Sekä mitä mieli saada. Hippolyta hyvä impi, Kukoistava kuninkaatar, Aikoi heti antamahan Kultakahlekantimensa. Saip' on siitä saattamahan Sankaria satamahan Sekä sanoi suloisesti Säysällä sävelillä: "Kyll' on kulta kantimeni Rakas minun mielestäni, Sillä minä sain sen muinoin Sodan suojan suosiosta; Mutta sinä uros uljas Out kun oma kulta mulle, Siis mä kannan kantimeni. Aivan laivahasi asti; Ota sitte omakseni, Pane vaikka pantiohon, Mutta muista minuaki, Koskas tulet kotihisi." Tuolla lailla lausui neiti, Kuninkaatar kaunis impi, Herkule'n hyvän keralla Rantotietä tepotellen. Mutta silloin sattui seikka, Este ennätti etehen, Joka velloi vellivadin, Perin pohjin pengosteli. Amatsonit arvelivat Sekä luulivat lujasti Herkulesta heittiöksi, Ryöstäväksi ryökäleeksi, Joka heiltä Hippolytan Weisi viekottelemalla, Koska se nyt kuiskutteli Tuolla tavoin tämän kanssa. Noapa nostivat napinan, Sodan suuren summattoman, Muukalaista mokomata Muokataksensa mukamas. Koko neitokansakunnan Halvemmat ja heikot neiet, Sotivat nyt sankarimme Matkakumppalien kanssa, Mutta muut jalommat neiet Wapasukuiset, valitut, Kokivat nyt nuollillansa Urostamme uuvutella. Tämä tappoi jo tusinan Niitä neitoja, nitisti, Mutta kun jo kolmastoista, Melanippe nimeltänsä, Tuli hänen huomahansa, Tahi valtansa varahan, Niin ne toiset neiet pötki Pelon potkassa pakohon. Melanippe oli muka Koko parvesta parahin, Kun se oli sotajoukon Jousiniekka johdattaja. Hippolyta heitti silloin Kultakahlekantimensa, Mutta tahtoi Melanipen Tätä vastahan takasi. Siten sai nyt sankarimme Kultakahlekannattimen, Jonka kantoi omin käsin Aivan laivahansa asti. Silloin seilit auvottihin, Purjennuorat purettihin, Laiva lähti luistamahan Tuulen käsissä tutisten. Herkulespa päästi vielä Tällä tiellä tullessansa Laumedonin tyttärenki Waivapaikasta pahasta. Tämä tyttö Hesione Riippui raukka rautasella Kalliohan kytkettynä Meren mörön syötäväksi. Meren mörkö, musta murri, Konna kauhean kamala, Kohosi nyt neljänkontan, Ryömi ruma rannikolle. Mutta kun sen kummituksen Leukaluut jo levisivät, Niin että se oli aivan Neittä nielemäisillänsä; Niinpä sankari sujahti Pedon peivelin kitahan Sekä särki sisälmykset Puukollansa, perkosteli. Tuli toki takasiki Woiton virttä veisaellen, Waikka joka henki hänen Luuli sinne sortuanki. Kun ei Laomedon laita Luvattuja lahjojansa, Niinpä uros uhkaeli: "Muista murrin syntymistä!" Laski siitä laivallansa, Koitui kotirannallensa Sekä kantoi kuninkaalle Hankkimansa hankkiluksen.
Kymmenes uro-työ.
Ennen oli Erythia, Saari suuri Spaniassa; Siinä eli eräs jätti, Euryones kolmipäinen. Hällä oli hyvin paljon Karjoja ja kaunihia, Joita toinen jättiläinen, Paimenpoika, paimenteli Kaksipäisen koiran kanssa, Haukun harmahan keralla, Jolla juuttahalla oli, Kahdet silmät, kahdet korvat. Eurystheyksen teki mieli, Syttyi himo sydämessä, Saada Geryonein karjat Itsellensä ilmaiseksi. Hänpä hääti Herkulesta, Palkkalaistansa pakotti, Lähtemähän länsimaalle Näiden härkien hakuhan. Herkulesp' on hetimiten Länsimaalle lähtemässä, Haminassa haahdessansa, Satamassa soutamassa. Tällöin tuli tuuliainen Iästä iso vihuri, Joka puita pemisteli, Muutti meren myrskyiseksi. Mutta tämä tuulen puuska Puhui seilit pullukalle, Laittoi laivan lentämähän, Länttä kohti luistamahan. Waan ei tätä viuhakkata Kovin kauvan kestänynnä, Sillä iso itätuuli Kääntyi perin pohjaiseksi. Tämä tuulen tuppurainen Työnti laivan toitualle Sekä saattoi sankarimme Erämaalle Libyassa. Täällä asui Anttäus jätti, Joka tuli taisteluhun, Mutta sankarimme sorti Tämän konnan kourimalla. Monen melskehen perästä Sekä mailla ja merillä Souti uros simpukalla Sotasaaren rantaselle. Siitä hyppäs' sankarimme Herkules nyt hietikolle, Jossa jätti juuri juotti Kaunokaista karjaansa. Tuossa tuprukka tulevi, Koituvi kuvan kapina, Sillä paimenpoika aikoi Herkulesta hirttämähän. Mutta uros ulkolainen, Pikku veitikka verevä, Antoi jätin jänttyrälle Heti kohta korvatällin Jättiläisen juonet loppui Kohta aivan kokonansa, Sillä kuusinen kurikka Teki tällöinki tuhoa. Konna kaatui kahakassa Kehuvine kielinensä Sekä konnan kumma koira Hirmuisine hampainensa. Lehmät juosta leppasivat, Härkälaumat laukkasivat, Menemässä jo merille Silloin sankarimme kanssa; Koska Geryones keksi Miehen muka muukalaisen Karjojansa kaitsemassa, Nautojansa näpsimässä. Kolmet silmät, kolmet korvat, Kolme suuta kauheata, Kolmet kädet, kolmet jalat, Kolme koko ruumistaki Oli tällä jättiläällä, Kauhealla kolmipäällä, Joka juoksi nyt jälestä Sekä kiljui kiivahasti, Tahtoi tulla tukkapäähän, Käydä kiini kääpiöhön, Kuusin käsin kourimahan Kerin kauloa katalan. Mutta Herkulespa mutki Kurikalla kauhealla Geryonen kolmipäisen Leukaluihin lujimpihin. Leukaluista lähti lihat, Palat poskista putosi, Kamalanki konnan korvat Soivat tilliä somasti Sekä siihen silmät suuret Iskivät kun ilmi tulta, Halliparran hampahatki Kuuntelivat kulkkulaissa. Kohta kaatui konnamainen, Mötkähti mokoma mörkö, Ruma ruoja rymäkällä, Pahulainen pauhinalla, Jotta vuoret vapisivat, Tunturitki tutisivat, Korvet kaukana kolisi, Laaksot luona laulelivat. Siihen jäi nyt jättiläinen, Kumma konna kuollehena, Syöpäläisten syötäväksi, Manteren makumujuksi. Uros uljas ulkolainen, Wanha veitikka väkevä, Silpoi sitte sulallansa, Taittoi tapparan terällä, Lepän lyhkäisen lehosta, Koivu kepin kummukosta Pitkän pajuisen potukan, Hoikan haapaisen hotakan, Joilla alkavi ajella, Johdatella joutuisasti, Lihavata laumoansa, Kaunokaista karjoansa, Läpi maiden mainioiden, Wastaisia vuoriteitä, Aina Alpien ylitse, Sekä vielä virtojenki Italian ihanaisen Pitkän niemekkeen nenähän, Jossa asui jättiläinen Kakus niminen kamotti. Kakus katsoi kalliolta, Pilkisteli piilostansa, Kuinka Herkules nyt heitti Lehmilaumansa levolle Paimen pojatta pahatta, Ihan ilman kaitsiatta, Sekä nukkui nurmikolle Syrjällensä syötyänsä. Kakus kulki kalliolta, Hiipsi hiisi hiljallensa, Warpaillansa varoitellen Liki lehmileteriä; Otti sitte ovelasti, Weipä ruoja viekkahasti, Koko karjasta koreimmat, Rasvaisimmat raavahista; Härät hännistä venytti, Takaperin talutteli, Louhiluolansa lomahan, Wuoren rinta rotkohonsa; Sulki suurella kivellä, Kalliolla kauhealla, Luojan luoman laajan luukun, Aukun aavalta avaran. Herkules ei hädistänsä, Lihavista lehmistänsä, Tiennyt tarkkoa tiliä, Saanut selveä lukua; Mutta alkoi jo ajella, Juohatella juhtiansa, Levänneitä lehmiänsä, Ravituita raavaitansa, Kun hän kuuli ammumisen, Wuoren rotkosta volinan, Näki härkänsä häkissä Kivi kirkon lukkarina, Kakus kakotti katolla, Wuoren reunalla vokotti, Tunki tulta turvastansa, Sieramistansa savua. Herkules ei häpsähtänyt, Säikähtänyt, säpsähtänyt, Tämän miehen metelistä, Tulen, savun tungennasta, Karkas' päälle kerrassansa Armottomilla aseilla, Sekä suurilla kivillä Että puilla paksummilla. Kun ne semmoiset kurikat Kolahtivat päätä kohti, Silloin loppui lappaminen, Suusta tulen tunkeminen, Kakus kaatui kalliolle, Tuuskahti jo turvallensa, Rutkahtipa ruoja viimein Wuoren louhien lomahan. Herkules nyt helkytteli, Kivikantta kalkutteli, Muserti muruiksi kiven, Kallionki kappaleiksi, Oli aukkua oveksi Hätäisillenki härille, Jotka juosta luppasivat Muiden mullien mukahan. Uros uljas ulkolainen, Itse härkien isäntä, Wei nyt karjansa vetehen Aivan aaltojen varahan; Uipa maastaki ulomma, Niinpä viisas viehkuroiki, Ettei härät hävinnynnä, Mullit mennynnä Manalle, Skyllan kallion kylessä, Louhiluotojen lomissa, Tahi kaivohon Karybdi'n, Häränsilmähän häijyhyhyn. Lehmät nousivat leholle, Härät kaikki hietikolle, Messinanki salmen suusta, Waarapaikasta pahasta, Sikelian saarekkeelle, Maalle kolmikolkkaiselle, Jossa outti oma laiva Herkulesta haminassa. Herkulespa vei nyt härät Sekä lehmät laivahansa Sarvista sujuttamalla Kynttäkantta kantturoien. Laiva tuuti lainehilla, Meren aaltojen muassa, Kunnes tuli myötä tuuli, Nousi hirmuinen nujakka, Joka työnti joutuisasti Karjan kaitsijan kotiinsa Kreikan maalle mahtavalle Kuninkaansa kummeksia.
Eurystheyksen estelmys.
Tuolla tavoin täytti uros Koko kymmenkunnan töitä, Joita Orakeli oli Ennen hälle esitellyt. Waan ei Eurystheys nyt vielä Tähän täysin tyytynynnä, Sillä hän sanoi olevan Siinä syytä kyllitellen, Kun Jolas oli ollut Herkulella kumppalina, Silloin koska hän kukisti Lernan lohikäärmettä; Alpheus virran vesi taase Augiasta auttaessa Lannan lapioimisessa Lehmiläävän lätykästä. Eurystheys nyt esitteli Wielä kaksi vaikeata Uro-työtä tehtäväksi, Täysin määrin täytettääksi.
Yhdestoista uro-työ.
Hesperidien hyvien, Ilman impien pyhien, Yrttitarhan tarrukassa, Aina asti Afrikassa, Kasvoi kultakuorisia Oiva onnen omenia Kolmessa ja kaunihissa Omenapuussa puuhkeassa, Jotka Jupiter jumala Oli itse istuttanut Saatuaan ne sulhaisena Juno jumalattarelta. Immet vartioivat vielä Yhä yrttitarhaansa Satapäisen tulisuisen Lohikäärmehen keralla. Nuita kultakuorisia Oiva onnen omenia Oli Herkules hakija Aina asti Afrikasta. Tiellä tänne tullessansa, Pitkin maita maleksien Yhtyi uros yhtenänsä Pulakasta pulakkahan, Eräs jätti Japetos Eli ennen eukkonensa, Kanssa kaunihin Klymenen, Tytön väkiturilaisen, Tämä parikunta koitui Maailmassa mainioksi, Kolmen veljen vanhemmiksi, Kolmen kuuluisan urohon. Atlas ensin esikoinen, Talon kannen kannattaja, Toinen taase Epimetheys Tahi tytön Pyrrhan isä, Kolmas pahnan pohjimainen, Kuopus kutsuttu Prometheys, Koitui kerran Kreikan kansan Kuuluksi esi-isäksi, Prometheys loi loitsemalla Saoin miehiä savesta, Teki tyttöjä tuhansin Sanan voimalla samate, Puhui heihin henkeäkin Eli elämän tulesta, Jot'ei itse iskenynnä, Takonunna taulahansa, Mutta luoma lausehilla, Loitsijoiden luottehilla, Tahtoi taivahan ukolta, Kaiken luonnon laatialta. Senpä tähden tämä noita, Tämä poppa vanha velho, Wietiin vnorelle mäkisen, Kaukasuksen kukknlalle, Jonne taivahan takoja, Kaiken luonnon kalkuttaja, Itse Jupiter jumala Panetti sen paulohinsa Kahlehilla ja kovilla, Jalkaraudoilla jaloilla, Siitä syystä kun se oli Luojan töille tungetellut. Haukat hakkasivat häntä, Korppikotkat kiusasivat, Rinnan rikki jo repivät, Maksan mettä maistelivat. Nämä rietat raatelevat, Korppikotkat kanhistavat, Ajoi Herkules hitolle Tahi tappoi nuolillansa; Ratkoi rautaraksit rikki, Paksut paulat paukutteli, Päästi miehen pälkähästä, Waivapalkasta vapahti. Semmoinenpa seikka sattui Uroholle uljahalle Matkalla jo mennessänsä Omenoita ottamahan. Monta muuta mylläkkätä Sattui sitte sillä tiellä, Mutta viho viimein oli Uros tarhan tienoilla. Hänpä kiipesi nyt kohta Korkealle kukkulalle, Jossa Atlas jättiläinen Taivon kantta kannatteli. Uros häneltä uteli, Tultuansa tutkaeli, Kuinka kultaiset omenat Somimmasti saataisihin, Ett'ei neitoset näkisi, Hesperidit havaitseisi, Eikä peto pelottaisi Tarhan vahti tavottaisi. Atlas itse aikoi mennä, Hiisi hiihteä lupasi Omenoita noutamahan Lohikäärmetten lomitse, Jos hän oisi joutavana, Wapaana vaeltavana, Ettei kuorma kurittaisi, Raskahasti rasittaisi. Herkulesp' on sanoi siihen, Uros kerran kerskaeli: "Kyllä minäki kykenen Taivon kantta kantamahan, Kun sä kultaiset omenat Kannat mulle kaunihisti Tuolta tunturin takoa, Kultatarhan tarrukasta." Atlas lähti länttä kohti, Meni meren rantaselle Omenoita ottamahan Yrttitarhan tarrukasta. Noukki nuoret nuppulatki, Kultakuoriset kukisti, Kokosi ne konttihinsa, Latoi laukkunsa sisähän. Alkoi käydä käpsytellä, Hiljallensa hipsutella, Konttinensa koikulella, Laukkunensa lötkytellä; Mutta kuuliki kuhinan, Hesperidien helinän, Lohikäärmetten kähinän, Siipiniekkojen sirinän; Neiet nuista nuhtelivat, Naiset nuoret napisivat, Lohikäärmeet kävivät Jättiläistä jäytämähän. Waan ei väkiturilaamme, Rosvo rohkea roveelta, Kuunnellunna kurinata, Käärmehien käräjätä; Mutta tulla törkötteli Entisille sioillensa, Jossa Herkules jorotti Taivon kantta kannatellen. Atlas puisti pussistansa, Kopisteli kontistansa, Kultakuoriset omenat Uhalla uroon eteen, Hiiskui sitte hiijemmoinen Herkuleksen korvin kuullen; "Min' en ota olalleni Tästä lähin taivon kantta; Kanna sinäki nyt kerran Wuorostasi vaski-kantta, Sillä kyllä minä muistan, Kuinka paljon taivas painoi. Näin on hyvä heiluani, Tanssiani, tarsiani, Kun ei kupari-kypäri Paina pahoin korvillani." Atlas aikoi tuolla tavoin Poika paran pettämähän, Mutta poika petti hänen, Wiisahasti viekotteli. "Weikko velikultaiseni!" Sanoi Herkules hänelle, "Kanna häntä vielä kerran! Ota kerran olallesi! Että minä ensin saisin Pehmikettä pääni päälle, Jott'ei taivon kova kansi Aivojani ahdistaisi; Kyllä minä sitte kannan Ihan ilmoisen ikäni Taivon kaarta kaunokaista, Ilman pieltä ihanaista." Tämä pulska puhe toki Auttoi tässä asiassa; Atlas otti olellensa Taivon kannen kalkutetun. Waan kun uros uudellensa Pääsi valtansa varahan, Meniki hän matkahansa Kulta omenien kanssa. Tuolla tavoin täytti uros Senki ison ihmetyönsä Sekä kantoi kultakontin Eurystheyksen edustalle.
Kahdestoista uro-työ.
Koska kuningas jo keksi Ettei uros uuvu maalla, Häätävi hän Herkulesta Menemähän Manalahan. Siellä haukkui kumma koira, Julma juutas jumputteli, Jotta vuorten rotkot raikui, Kalliotki kajattivat, Konnan koiran haukunnasta, Ärripurrin ärinästä, Kuni ukkosen käsissä, Kaikkivallan kalkuttaissa. Senpä koiran kolmipäisen, Konna Kerberos nimisen, Oli Herkules hakeva Manalasta Mykenähän. Kerbero'lta kolmipäältä Walui vaahti leukaluilta, Waan se ei ollut valko vaahti, Mutta musta myrkkymehu. Koiran karvoinakin oli Sekä päässä ja selässä Käärmehiä kamaloita, Eläviä vankuroita. Tämän häijyn häntä oli Wielä kahta kauheampi, Sillä se ol' suomuksinen Lohikäärme kokonansa, Jolla oli purston päässä, Wiimeisessä vipukassa, Pitkä pistin piippulainen, Myrkkymehuinen nenäke. Manalahan mennäksensä Sekä sieltä tullaksensa Kävi Herkuleski kerran Poppa-ukkojen puheella. Saipa toki tarkat tieot, Josko tarkat tarvitsiki, Eumolpus ennustajan, Welhon viisahan pajasta. Meni tuosta tietoinensa Matkohinsa Manalahan, Sattui siellä virran suuhnu Akeronin rantaselle. Täällä koira terhentävi, Kumma konna korsoavi, Muka maalta tullehelle Wierahalle vihoissansa. Waan ei vieras vapissunna, Tuosta kovin tutissunna, Josko koira konnamainen Hänelle nyt härisikin. Uros pani pahulaisen Kolme päätä kourillansa Wäkisellä vääntämällä Polvi-pihtinsä välihin; Sitoi sitte kaikki kaulat Waski-vitjan silmukkahan, Jotta koira ei kyennyt Kuhunkana kulkemahan. Mutta mörkö köytti tällöin Myrkky-mehu pistimellä Herknlesta hetimiten Ohimoihin ohuihin. Ei tuo toki turmellunna, Kovin pahoin koskennunna, Sillä sankarimme oli Loitsijalta lumoittunna. Uros otti ovelasti Waski-vitjat kätehensä, Weti sitte vintturoitti Koiran maalle Manalasta. Mutta koska Kerberos nyt Pääsi päivä paistehesen, Niin sen kolmesta kidasta Alkoi vaahtea valua. Siitä kasvoi myrkkymarjat Sekä kaikki myrkkykasvit, Mitä nytki nurmikoilla Kukoistaapi kukkasina. Weitikkamme venytti nyt, Koko matkan kantturoitti, Kumman koiran kuninkaalle, Eurystheyksen edustalle. Koska kuningaski kerran Keksi Kerbero'n kamalan, Pyörtyiki hän pyllyllensä Kauhistuksesta kovasta; Mutta siitä selittyä Sanovi hän sankarille; "Mene minne itse mielit Poies palveluksestani." Uros käski koiran kohta Loitsemalla Manalahan, Jossa vielä vinkuneeki Pahnlaisna parkuvana. Sitte heilui Herkules jo Oman valtansa varassa Eikä tarvinnut totella Muita koko maailmassa. Eurystheys ei kumminkana Kuollut aivan kostamatta, Josko jäikin Herkulelta Kokonansa kostamatta; Sillä kun hän Herkuleksen Kuoltuaki vielä koki Saada sankarin sukua Sotimalla sorretuksi; Saivat Herakleidit hänen Sotasvangiksi somasti Sekä sitte surmasivat Kirveellä kostavalla.