Herkulesta hakartavi, Että Eurytos ol' jäänyt Häntä herjaeltuansa Kokonansa kostamatta. Eurytos ei esinnäkin Heittänynnä Herkule'lle Iolea ihanata Kainaloiseksi kanaksi; Waikka kohta uros voitti Jousikiistassa kovassa, Jonka ehdon isä itse Pani kosioiden päälle; Sekä sitte syyttömästi Sanoi tätä sankaria Raavahien ryöstäjäksi, Warastavaksi voroksi, Josta Herkuleski juuri Waikka kohta vahingossa Tappoi yhen ystävänsä Iphito'n, Iolen veljen. Tämän murha-työnsä tautta Täytyi uljahan uroomme Kumarrella kuninkaita Sekä olla orjanaki. Kaikki nämä kärsimykset, Nämä pahat parsaukset, Waati kostoa kovoa, Hävitystä hirveätä. Kohta kului kuusi vuotta Sekä vuotta seitsemänki Herkulelta harmissansa Keyks kuninkaan hovissa. Hyllus kasvoi kaunihiksi Werevine veikkoinensa Sekä sai jo sisarenki Makarian mainittavan. Saatuansa värvätyksi, Hankituksi, haalituksi, Hyvin suuren sotajoukon, Poikaparven, parahimman, Heitti uros herttaisensa Lapsinensa laulamahan Sekä lähti sotimahan Eurytosta etsimähän. Tämä kopea kuningas Euboeassa elävä Oli vielä Oikalian Kaupungissa kaunihissa Kolmen poikansa keralla Kanssa kaiken perehensä Hovissansa hohtavassa, Kivilinnassa komeessa. Onni oli uroholla Matkassansa metelissä, Sillä poikaparvi purki Kivilinnan kokonansa; Mutta itse mötki uros Kurikalla kauhealla Kuninkahan kuoliaksi, Pojat pitkin penkereitä. Tuli poltti tuprakassa Koko kaupungin poroksi Joka nurkan nuuskimalla, Joka hökkelön hakien. Impi ihana Iole, Jonka tautta tapeltiinki, Oli vielä kumman kaunis, Kypsimmällänsä kukoisti. Herkules sai haltuhunsa Tämän ihanan Iolen Sekä saalihitki suuret, Kullat kaikki kaupungista.
II.
Deianira itki illat Huolissansa huokaellen, Kun ei kuulu kultaistansa, Herkulesta hertaistansa. Mutta viho viimein kaikui Koko kuninkahan hovi Ilo-äänestä isosta, Riemuhuudon huminasta. Läähättäen lenti muuan Sanansaattaja salihin, Joka itkiän iloksi Kertoi kielellä kepeellä; "Riemuitse nyt ruhtinaatar! Pyyhi poskilta pisarat! Sillä sinun puolisosi Elää vielä vammatoinna Sekä ompi onnellisna Tulemassa jo takasi, Mutta laativi lavoa, Poltto-uhrin perustata." Likas lähettilähänsä Kuuluttavi kansalleki Tuolla nurmi tanterella Woiton suurta sanomata; Waan hän itse viipyvi nyt, Niin kun mie jo mainitsinki, Kenäumin niemekkeellä, Euboean nenäkkeellä, Uhri-lavan laainnassa, Rankoja rovitsemassa, Jotta Jupiter ei jäisi Kokonansa kiittämättä. Likas lähettiläs tuli Kohta kanssa kartanohon Sekä hänen seurassansa Sotavangit suruisina. "Terve! terve! ruhtinaatar! Sankarimme aino armas!" Lausui lähettiläs heti Deianiran nähtyänsä: "Eipä onnen ohjeliat Tuolla Tuonelan tuvassa Kuuna kullan valkeana Rakastele rikoksia. Sankarimme sota tuli Syistä sangen synkeistä, Senpä tautta seurasiki Häntä siunaus sodassa. Nyt ne kerskailiat kaikki Korskeine kielinensä Ovat mennynnä Manalle Pitkin sota-penkereitä; Waan kuitenki kaikitenki Sanottaa nyt sankarimme Minun suullani sinulle, Rakastettu ruhtinaatar; Säästä sinä säälimällä Sydämellä suopeasti Näitä tänne tuomiamme Wankia ja vanhuksia, Jotka ovat Oikalian Kaupungista kadonneesta, Mutta jotka minä jätän Sotasaalisna sinulle; Paitsi muita parkasia, Poikasia, piikasia, Säästä tätä siveätä, Nuorta neittä, onnetointa, Joka juuri jalkohisi Lattialle lankeaa Armostasi avarasta Laupiutta löytämähän." Deianira tähystävi Säälivillä silmillänsä Nuorta neittä kaunokaista, Impyettä ihanaista. Nostaa nyt nuoren neien Ylös niin kun ystävänsä Tällä tavoin surkutellen Lauhkealla lausehella; "Niin on niin nyt neitoseni! Ynnä tekin ystäväni! Se on sangen surullista, Minuaki murtavaista, Kuin mä neän, kuinka juuri Jalot neiet, naimattomat, Ollen orjien osalla Saavat kärsiä kovuutta, Tahi kuinka kunnottomat Wanhuksetki vangituina Lasten lastensa keralla Muilla mailla maleksivat. Zeys! taivahan takoja, Kaiken luonnon kolkuttaja, Ellös koskana kurita Sukuani sillä lailla! Mutta kukas sinä kurja Impi ihanainen olet? Eli lienet joku jalo Naittamatoin neiti parka? Sinäpä sen Likas saatat Selittääki säntillensä, Kenen tämä neiti nuori, Impi ihanainen onpi!" "Mistäpä sen minä tiennen?" Sanoi Likas liukkahasti, Mutta vähän viivyttyvä Pitkitti hän puhettansa; "Kyllä se ei kuitenkana Mahda olla Oikalian Huonnoimmista huonehista, Pahimmista perehistä." Koska impi parka itse Huokaeli hiiskumatta, Niin ei ruhtinaatar raahi Tarkemmasti tutkaella, Mutta vietti viipymättä Likas lähettilähällä Tämän immen ihanaisen Kaunihisen kammarihin. Koska Likas lähettiläs Meni tätä tekemähän, Tuli sanan saattajoista Ensin tullut toisen kerran Hiljallensa hiipetellen Deianiran tienoille Sekä sopotti supalta, Muka muiden kuulematta; "Älä rakas ruhtinaatar Usko tuota toista miestä! Sillä se ei sano sulle Totta tässä asiassa. Minä kuulin korvillani, Kun se itse kuulutteli Tuolla keskellä ketoa Korvin kuullen kymmenien, Että Herkules hävitti Oikalian kaupungin ja Kuninkahan kivilinnan Tämän nuoren neien tautta, Joka onki Oikalian Kuninkahan kuulu tytär, Itse ihana Iole, Ennen kilpa kosittava. Herkuleskin oli ollut Kerran tällä kosiana, Mutta morsiamen isä Eurytos ol' estellynnä. Puheen-parsikin puhuvi, Sanan-laskukin sanovi; ' Wanha rakkaus ei ruostu Kuuna kullan valkeana.' Havaitsethan siitä hyvin, Miksi puolisosi meni Tätä neittä naimatointa Orjaksensa ottamahan; Pidä vaan kun pivossasi, Että Herkules ei heitä Iolea ihanata Aivan orjien osalle." Tämän tuhman tarun tautta Pisti pahan-luulon piikki Deianiran rinnan rikki Niin kun neulan nenäkkeellä. Wesipisarat pirisi Kohta silmistä koreista Pitkin punaposken päitä Hienoisille helmuksille. Deianira kutsui toki Likas lähettilähän nyt Kahen kesken kammariinsa Tarkemmasti tutkittaaksi. Likas vannoi vaikeasti Siinä totta sanoneensa, Että hän ei ensinkänä Tiennyt tytön vanhempia. Deianira torui tällöin Siitä Likasta lujasti, Kun se vannoi vaikeasti, Waikka vasten tietoansa; Sanoi sitte suorastansa, Että hän jo tiesi tämän Immen olevan Iolen, Kuninkahan kuulun tytön, Jota Herkuleskin juuri Oli käynyt kosimassa, Mutta että hän ei muka Wihaa neittä siitä syystä. Koska Likas kerran kuuli Aivan niitä asioita, Juuri juttuja samoja, Joita itsekin julisti Tuolla nurmi-tanterella, Tuolla keskellä ketoa; Tunnusti hän tietävänsä, Kenen tämä tyttö oli; Mutta sanoi siitä syystä Puhuneensa toisin puolin, Että Herkules ei hänen Käskenynnä kertomahan Puolisonsa korvin kuullen Muuta tästä tyttärestä, Kun että ne kaikki sitä Pitäisivät paremmasti; Sillä siitä oisi ollut Sankarille suuri ilo, Kun hän oisi omin kielin Saanut ilmaista Iolen. Deianira sanoi sitte Likas lähettilähälle, Että hänki Herkule'lle Lähettävi jonkun lahjan, Siitä koska sankarikin Laittoi hänen huomahansa Sotavangit, vanhat, nuoret, Sekä kultakorujakin; Mutta laittoi lahjan viejän Sitte salihin takasi Lahjan-laittama-ajaksi Oven suussa outtamahan.
III.
Deianira parka piti Niin kun Nessus hälle neuvoi Wielä verivoidevakan Piilopaikassa piimeessä. Ruhtinaatar rukka luuli, Että tämä myrkky-mehu Oli tarkka taika voide Eikä myrkky ensinkänä. Senpä tautta toivoi hän nyt, Että tämä voide voisi Saada hänet Herkule'lle Ainoaksi armahaksi; Sillä Iole ihana Oli kovin kaunis orja, Ettei Herkules hänehen Woisi vielä mielistyä. Tässä toivossa hyvässä Aukasi hän arkun kannen, Jossa tarkka taika-voide Oli vielä vakkasessa. Otti sitten ovelasti Lukokkaasta laatikosta Herkuleksen heleimmän Puna paidan purppuraisen, Johonka hän kulta-kuvat Oli itse ommellunna Hienoisilla, huippuisilla, Soreilla sormillansa. Otti vielä villavakan, Wallan maalatun vetäsi, Josta valko villatukon Hyppysiinsä hivutteli; Pisti valko villatukon Werivoidevakkasehen Sekä pyyhki sillä sitte Puolisonsa puna paidan; Mutta viskasi nyt villat Lattialle lautaselle, Kun ei niitä kumminkana Enää tässä tarvittunna. Laittoi sitte laskoksille, Koukuroille kaunihille, Koko kullalla kudotun Kaunokaisen kenkkikalun. Otti sitte olallisen Waski-vöisen vakkasensa, Johon pani puna paidan Kannen alle kirjavaisen. Kantoi viimein kirjo kannen Likas lähettilähälle Sekä sanoi selvitellen, Wakavasti varoitellen; "Täss' on paita purppurainen Puolisolleni punainen, Johon minä kulta kuvat Olen itse ommellunna. Kanna Likas lippahalla, Waski-vyöllä vakkasella Tämä lahja laittamani Puolisolleni puhasna; Mutta muistakin sanoa, Että hän ei ennen pidä Purppuraista paitoansa, Kuin on uhri uhrattava. Wie sä vielä hälle tämä Sinettinen sormukseni, Että hän ei epäileisi Minun lahjan laittaneini." Likas lupasi lujasti Wiedä kaikki kaunihisti Sekä lähti luistamahan Kenäumin niemekkeelle. Deianira laittoi toki Hyllus poikansa perästä, Jotta Hyllus Herkulesta Kiirehtisi kotihinsa. Tuli sitte taase siihen Kaunihisen kammariinsa, Jossa oli puna paidan Woitehella voidellunna; Mutta keksi kohta, miten Walko villatukko oli Mustununna, muuttununna, Lattialla lautaisella. Walko villatukko oli Mennyt möyhyksi, muruiksi, Sekä sihisi sinisnä Puolipäivän paistehessa. Deianira näki tästä Walko villan muutunnasta, Että verivoide oli Kaikki myrkkyistä mehua. Häntä aavisti nyt heti Sydäntänsä särkemästä Ettei hyvä hyyrrä siitä Puna paidan pyyhinnästä. Murhe murti päätä puhki, Suru täytti sydämehen, Niin että se kurja kiiti Kammarista kammarihin.
IV.
Wiho viimein tuli Hyllus Herkulesta hakemasta, Mutta ilman isättänsä, Paitsi valta vanhempaansa. "Ai! jos äiti", huuti Hyllus, "Oisit ollut syntymättä, Eli ellet ensinkänä Oisi ollut äitinäni, Tahi joska taivahasta Oisi suotunna sinulle Toinen mieli, toinen kieli, Aivan toiset ajatukset!" Ruhtinaatar rukka tahtoi Paikallensa pakahtua, Koska poika siten puhui Tanterelta tultuansa. "Kuules lapsi kultaiseni! Minkäs tautta moitit mua?" Kysäsi hän kummastellen Lapseltansa lauhkeasti. "Minä kävin Kenäumin Pitkän niemekkeen nenässä", Sanoi poika itkusuulla, Wesisilmänä valitti, "Sinä surmoat isäni Lailla kovin kauhealla, Jot'ei ilmoisna ikänä Ole nähty näillä mailla." Deianira kävi tällöin Aivan kalman kalveaksi, Mutta rohkaisikse sitte Wielä kerran kysymähän; "Kuka kurja sitä sanoi Sulle, poikani polonen, Että minä millonkana Woisin tehdä tuolla lailla?" Poika puhui pitemmältä Surullisilla sanoilla; "Ei ou syrjäinen sanonut, Wennon vieras valittanut; Omat silmäni olivat Kauhistusta katsomassa Kenäumin niemekkeellä, Uhrikunnahan kukulla. Uhrihärkiä hyviä, Mullia mitä paraita Oli ladottu lavalle Kaksitoista kallotoinna. Likas toi nyt laittamasi Puna paidan purppuraisen Waskivyöllä vakkasella Isälleni itsellensä. Isä ottikin iloisna Päällensä punaisen paidan Sekä kiitti kaunihiksi Kulta-koruja koreita. Tuohoi sitte jo tulia Tervaksisilla tikuilla Alle puiden petäjäisten, Päälle alttarin arinan. Isä rukka nyt rukoili Ensin alttarin edessä Sekä kiitti sinuaki Lahjasesi laittamamasta. Waan kun uhrin liekki löi jo Kohti taivasta koreesti, Syttyi tuli toisellainen Heti isäni ihossa. Hiki vieryi virtanansa Pitkin partoa piristen, Puna paita poltti häntä Niin kun turkasen tulella. Isä repi riekaleiksi Kenkkikalusi kirotun, Mutta murha-myrkky poltti Häntä kahta kauheammin. Hirveästi huuti hän nyt Likas lähettilästänsä, Joka myrkkymehu-paidan Oli hälle heittänynnä; Juoksi sitte sen jälestä, Tarttui jalkahan takoa Sekä viskasi vihalla Kurjan kohti kallioita, Joita meren aallot aina Rantasella räiskyttävät, Niin että se kurja niistä Meren pohjahan putosi. Sotamiehet säikähtivät, Pojat parkuivat pahasti, Nähdessänsä, kuinka kauvas Likas lenti kalliohon. Joka jumalaisen miehen Täytyi pötkiä pakohan, Sillä kaikki kauhistuivat Wimmattua voimakasta. Isä parka piehtaroi nyt Ensin pitkin penkerettä, Mutta hyppi sitten maasta Ylös koppikohdastansa Sekä karjui kauheasti Tuskan tulen polttaessa, Jotta vuoret volisivat, Laaksot pahoin laulelivat. Kiivahasti kirosi hän Siitä sua äiti parka, Kun sa kuoleman kipuhin Saatit hänen syyttömästi. Wiimein huuti hän minua Surkeilla sävelillä; ' Hyllus! poikani polonen, Ainokainen auttajani! Jos sä sydämestä säälit Ihan syytöintä isääsi Tässä kuoleman kivussa, Murha-myrkyn polttaessa; Niinpä laita mulle laiva, Etten kurja köntistyisi Tälle meren saaren maalle, Walkamalle vierahalle.' Koska minä tämän kuulin, Laitoin minä hälle laivan, Jolla hänet toimme tänne Kivuissansa kiljuvana. Kohta sinä saat sen nähdä, Kannettavan kammariinsa, Ehkä vielä elävänä Eli ehkä kuollehena. Tämä on nyt tekemäsi Aivan alkaen alusta, Uljahimman urohista Saatit sinä surman suuhan."
V.
Deianira jätti tällöin, Sanaakana sanomatta, Lapsen lohduttamattoman, Hyllus paran huolihinsa Sekä lähti lapsen luota Lohdutusta löytämähän Katumuksen kauhistavan Sydäntänsä särkiessä. Poika katsoi kohta ylös Itkusohvan sopukasta, Mutta äiti oli mennyt Toiste tulemattomaksi. Hovin hyvä vanha piika Seisoi samalla sialla, Jossa äiti äsken seisoi Hyllus pojan haastaessa. Wanha piikapa valitti Hyllukselle huolissansa, Että ruhtinaatar rukka Oli itse ilmoittanut, Miten Nessus häntä neuvoi Kuollessansa kavalasti Tekemähän tuolla lailla Kun hän kurja oli tehnyt. Hyllus hyppäsi nyt ylös Katkerasti katuvaisna Äsken äijän äitiänsä Syylliseksi syyttämästä; Kiiti sitte suruissansa Luokse valta vanhempansa Anteheksi anomahan Pahoin puhumisestansa. Koska nyt ei kuitenkana Äitin ääntä kuulununna Hovin suurissa salissa, Huonehissa hohtavissa, Katsoi poika parka kerran Sänky-suojanki sisähän Sekä äkkäsikin äitin Sängyn päällä pötköttävän; Mutta miekka hirvittävä, Kaksiteräinen terävä, Seisoi äitin sydämessä Weren vielä vuotaessa. Hyllus halasi nyt vielä Runneltua ruumistaki Waikeasti valittaen Malttamattomuudestansa. Poika pyöri polvillansa Kuolleen äitinsä kupeella, Kunnes isän iso ääni Havahutti hänet ylös. "Hyllus!" huuti Herkules nyt, "Tule tänne turvakseni! Mutta missäs sinä olet, Kun en sua keksikkänä? Ahaa armas! joko kuulit? Koska tunnut jo tulevan, Tule tänne turvakseni! Auta mua armiasti! Tempaise nyt tapparasi! Säilä rautasi sivalla! Sekä lyödä läjähytä! Kaulahani kamahuta! Jotta kaula katkiavi, Pääni poikki pyörähtävi, Etten tässä tuskassani Kovin pitkältä kituisi; Älä arvele kun akat! Älä vapise kun vaimot! Mutta armahda minua Tällä tavoin tekemällä! Sillä muuten täytyvi mun, Uljahimman urohista, Nyyhkiä kun nuoren neien Iankaiken itkevänä." Kivuissansa katsoi hän nyt Siinä seisovien päälle Sekä levitti sylensä Tällä tavalla sanoen: "Katsokaapa käsieni Jäseniä jänteviä, Kuinka ne jo kuivettuvat, Surkeasti surkastuvat; Waikka niillä Nemeassa Tapoin julman jalopeuran, Joka paimenpoikasille Oli hirmu hirvittävin; Waikka niillä vielä voitin Lernan lohikäärmehenki, Mustan mörön, myrkyllisen, Monipäisenki mokoman; Nämä ovat samat sormet Samat kädet, samat kourat, Joilla köytin Kerbero'nki, Tapoin jätit jäyräpäiset. Ei ou sitä sankaria Tullut tämän ilman alta, Jonka keihäs jonkun kerran Oisi mua murrellunna. Mutta muuan murha-käsi Laittoi mulle myrkky-lahjan, Tämä myrkky murti minut, Tuotti tuskan sydämeeni. Katkaise nyt Hyllus kulta Tämä tuska tukkunansa, Sillä keinoin että sinä Kerran kättä kiepsahutat! Mutta muista vielä vasta Myrkky-lahjan laittajata! Sillä sydämeni kipu Ansaitsevi kovan koston." Waan kun Hyllus vannoi hälle, Että ruhtinaatar rukka Oli pettynyt peräti Nessus ruojan neuvomasta, Sekä sitte saatuansa Tiedä pahoin tehnehensä Sovinnoksi survaissunsa Murhamiekan sydämeensä; Niinpä Herkuleski heti Lauhtui aivan laupiaksi Sekä tahtoi kohta tiedä, Missä ruumis mötköttävi. Hyllus vei nyt Herkuleksen Makaus-suojan sängyn luokse Jossa Iolekin itki Waikeasti valittaen. Sekä tuskan tulen liekki Että suru mitä suurin Särki sankarin sydäntä Kielin kertomattomasti. Mutta vielä verivallan Waimo vainajansa luona Löysi uros lohdutuksen Lapsiansa lempimällä; Pani poikansa polosen Sekä itkevän Iolen Kädet kohta käsihinsä Tällä tavalla sanoen: "Lapset raukat rakkahani! Sydämelleni suloiset, Siinä sinäkin Iole Olet minulle kun oma; Kuolema jo kaivelevi Sydäntäni surkeasti, Mutta mull' on vielä muuan Lohdutus nyt lapsistani. Antakaatte armahani Tulla toivoni todeksi Siten ettette eroa, Tästälähin toisistanne!" Sillä lailla lopetti nyt Uros uljas itkusuulla Sekä liitti lempeästi Kaksi nuorta käsitysten. Tällöin tuli lähettiläs Tuolta Delphin temppelistä, Joka kertoi kielellänsä Pyhän immen ilmoituksen: "Tuolla Tuonelan tuvassa, Kaikkivallan kammarissa, On se päätös päätettynnä Perki peruuttamattomaksi, Että Herkule'n elämän Sammumisen sia onpi Oetan vuoren viimeisellä Kukkulalla, korkealla." Koska Herkules sen kuuli, Jätti hän jo jäähyväiset Sulavalla sydämellä Lapsiansa lempimällä. Wietti sitte viimeiseksi Tuskan kovan tungetessa Itsensä kannin-istuimella Oetan kunnahan kukulle; Teetti sinne suuren lavan, Rankarion rakennutti Sekä könti kivuissansa Rankarion reunamalle. Rion päälle päästyänsä Käski uros kumppaliinsa Tuoda tulta tervaksihin, Rankarovion rakohin; Waan ei sitä sankaria, Sitä yhtä ystävätä, Tullut tällöin toverista, Joka oisi tuonut tulta. Mutta koska uros kurja Tuskan kovan kouriessa Rukoillen ja ruikuttaen Waati tulta valittaen; Taipui toki Philoktetes Armon tulta antamahan, Sillä sankarimme kipu Näytti kovin kauhealta. Tämän yhden ystävänsä Nöyryydestä näytetystä Heitti Herkules hänelle Kiitokseksi, kunniaksi, Sekä nuolensa sulitut, Kaikki varmat vasamansa, Että jäykän jousensa ja Kostavaisen kuokkansa. Tuli alkoi tuikahella Rankarovion raoista, Liekki löi jo leimahellen Kohti taivasta kovasti. Ukko pilvien pitäjä, Isä Jupiter jumala, Keksi kohta poikasensa Pitkitellen paistuvaksi Sekä silloin sävähytti Tulen nuolen taivahasta, Joka poltti pikemmästi Rankarion ratisevan. Kaikki katsojat näkivät, Kuinka muuan musta pilvi Laskeutui nyt laveana Polttorovion poroille; Kuinka Jupiter jyristen Antoi poikansa polosen Nousta pilven naulakkeella Tuonne Tuonelan tupahan. Koska kumppalit menivät Tulen liekin loputtua Muka luita löytämähän Polttorovion poroilta; Niin ei täällä nähtykkänä, Hakemallakaan halittu, Yhen yhtä nikamata, Luuta aivan ainoata. Nyt ne muisti, mitä tästä Uljahimmasta uroosta Oli ennen ennustettu Tiresias tietäjältä; Nimittäen nämä sanat; "Että Hebe Herkulesta Outti Tuonelan tuvassa Tahi taivahan talossa." Aina armias Minerva Otti Tuonelan ovelta Herkuleksen hetimiten Jumalien joukkiohon. Koska Juno jumalatar Näki sankarimme siellä, Lauhtui hänki laupiaksi Uljaimmalle uroholle Sekä sääti tyttärensä Heben heti Herkule'lle Ihan iankaikkiseksi Morsiameksi mukamas. Koko Kreikan kansakunta Uhrasikin uroholle Kohta kiitos-uhrit niin kun Jollekulle jumalalle. Herkulesta jäi jälelle Iso parvi poikasia, Joiden pojanpojanpojat Wiho viimein valloittivat Koko Kreikan kansakunnan Asuin paikat parahimmat, Jotka sitälyytä jäivät Herakleidien hyviksi.