Rakas lukija! Herra auttakoon sinua sydämmessäsi tuntemaan mitä seuraavat varoituksen sanat sisältävät. Hän itse tehköön ne sinulle sulaksi hunajaksi, joka tuottaisi sielullesi ijankaikkista suloisuutta ja parantaisi sinun luusi, että sielusi sinussa siten saisi olla iloissansa. Minä olen uskossa ja evankeliumin osallisuudessa sinun veljesi.
Tuomas Wilcocks.
1 §.
Ystäväni, minä lähestyn sinua varoitussanalla, josta minä toivon sekä minun että sinun sydämmellesi hyötyä.
Sinua kutsutaan kristityksi, käyt ihmisten kanssa kirkossa ja nautitset sakramenttejä. Siinä teet sinä hyvin; se on jalo etu. Mutta jos ei sinun kristillisyytesi ole Kristuksen veressä juurtunut, [1] [Numerot viittaavat Abraham Frosteruksen tekemiin selityksiin, jotka ovat tämän kirjan loppupuolella.] niin se lakastuu, eikä siitä tule muuta kuin väärä ja pettävä korskeus, jolla sinä menet helvettiin.
2 §. Jos sinä tämän ohessa yhä vieläkin pysyt sinun syntivelassasi ja omassa vanhurskaudessasi, niin kuluttaa ja kalvaa tämä käärmeen myrkky sinun kristillisyytesi kaiken nesteen ja voiman. Koettele ja tutki sentähden joka päivä suurimmalla uutteruudella, mihin sinun kristillisyytesi toivo ja kerskaus perustuu, onko Kristuksen oma käsi itse laskenut perustuksen siihen. Jos ei niin ole tapahtunut, ei kristillisyytesi voi puolustautua päälle syöksevää rajuilmaa vastaan. Saatana kukistaa kaiken, se kaatuu ja sen lankeemus on oleva suuri (Math. 7: 27).
3 §. Luulolta petetty sielu! Sinä tulet varmaan pahoin seulotuksi[2]. Sinun kristillisyytesi luonto tulee kerran visusti tutkittavaksi, silloin on hirmuista, kun tuo turha rakennus hajoo ja kaatuu päällesi, etkä enään mitään löydä, johon voisit itsesi nojata ja luottaa.
4 §. Korkealle lentävä henki! Waro aikanaan vahattuja siipejäsi; kerta pitää niiden totisesti kiusauksen helteessä sulaman. Kuinka surkeata on elämän viettäminen, sielun ollessa vahvaa perustusta ja ijankaikkisuuteen ulottuvaa varaa vailla.
5 §. Armosta runsaslahjainen kristitty! Pidä varasi, ettei mikään mato ole juuressa, joka turmelee kaiken sinun hyvän maalajisi ja, kirouksen helteen ruvetessa polttamaan, kuivaa ja lakastuttaa kaiken sinun ympärilläsi.
Tutki tarkoin joka päivä sieluasi ja tee itsellesi tämä kysymys: Huomaanko Kristuksen verta sielussani[3]. Mikä vanhurskaus se on, johon nyt perustan autuuteni? Olenko irtautunut kaikesta omasta vanhurskaudestani? Oi! kuinka monen suuresti ylistetyn kristityn on vihdoin, nähdessänsä luulottelemisiensa hyvien töiden perustaman kristillisyytensä rakennuksen kukistuneeksi, täytynyt huutaa ja sanoa: kaikki on hukassa, ijankaikkisesti hukassa!