Jumala tahtoo, että sinun on Häntä katseleminen; sentähden on Hän pannut Hänet korkealle Kunniansa Istuimelle julkisesti kaikkein vaivaisten syntisten silmien eteen (Joh. 6: 39, 40). Sinulla on lukemattomia syitä katsella Häntä (Jumalan Karitsana, joka pois ottaa kaikki sinun syntisi) (Joh. 1: 29), eikä yhtään ainoata syytä kääntää silmiäsi pois Hänestä (Room. 8: 34, 35). Sillä Hän on siveä ja nöyrä sydämmestä (Math. 11: 29). Hän tahtoo itse esikuvaksi tehdä kaikki, mitä Hän luontokappaleiltansa vaatii, kantaa heidän heikkouttansa, olla itsestänsä pitämättä (Room. 15: 1, 2, 3, 5, 7), ja lain vaatimusten täyttämistä vaatimatta. Hän on siveyden hengellä jälleen auttava sinua oikealle tielle ja kantava sinun kuormasi (Gal. 6: 1, 2; vertaa Hes. 34: 16; Hebr. 2: 17, 18; 4: 15). Hän ei ole ainoastaan seitsemän kertaa anteeksi antava, vaan seitsemänkymmentä kertaa seitsemän (Math. 18: 21, 22). Tämä oli työlästä apostoli Pietarinkin uskoa; sillä kun meistä ihmisistä tuntuu niin raskaalta antaa niille anteeksi, jotka meitä vastaan rikkovat, ajattelemme me Kristuksenkin olevan yhtä kovan kuin me olemme.

28 §. Me pidämme[47] syntiä ylen määrin suurena ja ajattelemme Kristuksenkin samoin tekevän, ja juuri siten mittaamme me Hänen loppumatonta rakkauttansa meidän järkemme mittanuoralla ja Hänen loppumatonta ansiotansa meidän syntimme suuruuden mitalla; vaan se on suurinta ylpeyttä ja Jumalan häväistystä. (Ps. 108: 11, 12; Jes. 40: 15).

Kuule, mitä Hän sanoo: Minä olen sovinnon löytänyt; sen tähden on syntinen lunastettava, ettei hänen pidä mennä kadotukseen. (Joh. 33: 24; vertaa Hebr. 9: 12). Häneen sanoo Isä Jumala, minä mielistyin (Math. 3: 17)[48]. Jumala ei tahdo muuta mitään; ei muu auta sinua, eikä taida omaatuntoasi rauhoittaa, kuin Kristus, joka on tyydyttänyt Isän. Jumala tekee kaikki Kristuksen tähden.

Sinun ansaitsemasi palkka on helvetti, viha ja hylkääminen. Kristuksen ansio on elämä, anteeksi-antaminen ja Jumalan armoon korjaaminen. Hän ei ainoastaan tahdo asettaa elämää silmiesi eteen, vaan lahjoittaa sinulle anteeksi-antamisen ja armonkin. Anteeksi-antaminen on Kristuksen oma kunnia ja suurin huvitus. (Jes. 32: 40, 41). Ajattele, että Kristus niin kauvan, kun Hän vaelsi maan päällä on enemmin seurustellut Publikaanien ja syntisten kuin Kirjanoppineitten ja Fariseusten kanssa, jotka olivat Hänen pahimmat vihollisensa, sillä he olivat hurskaita [49]. Ei ole asia niinkuin sinä luulet, että Kristuksen nykyinen kunniantila tekisi Hänet vaivaisista syntisistä huolettomaksi[50], eli että he nyt olisivat Hänen silmissänsä ylönkatsotuita luontokappaleita. Ei suinkaan! Hänellä on vielä tänäkin päivänä sama sydän taivaassa, kuin ennen maan päällä. Hän on Jumala, eikä muuta itseänsä.

Hän on ja pysyy Jumalan karitsana, joka kantaa maailman synnit (Joh. 1: 29). Hän on itse kärsinyt kaikki ne kiusaukset, hädät, murheet, halveksimiset ja hylkäämiset (Math. 26: 38), jotka sinua kohtaavat. Hän on itse ensin juonut katkerimman osan kalkista ja jättänyt sinulle makeimman. Kadotus on nyt poisotettu: Kristus on yhtä haavaa juonut kaiken Jumalan vihan, eikä ole jättänyt sinulle muuta kuin autuuden maljan[51]. 29 §. Sinä sanot: en taida minä uskoa eikä ole minulla yhtään oikeaa syntieni katumusta ja murhetta. Mutta tiedä, että silloin olet sitä paremmin Kristukselle sovelias, kun sinulla ei ole muuta päälläsi, kuin syntiä ja viheliäisyyttä.

Mene Kristuksen tykö kaiken sinun katumattomuutesi ja epäuskosi kanssa, saamaan Häneltä katuvaisuutta ja uskoa: se tulee Hänelle kunniaksi. Sano Kristukselle: en minä tuo vanhurskautta enkä lahjaa, sen kautta tullakseni vastaanotetuksi eli vanhurskaaksi tehdyksi. Minä tulen ja tahdon Sinun vanhurskauttasi; se pitää olla minulla, jos tahdon autuaaksi tulla.

Tarkkaa! Itsestämme olemme me sitä mieltä, että me kernaasti tahdomme viedä jotain hyvää mukanamme Kristuksen tykö; vaan ei asian kuitenkaan pidä niin olla. Ihmisen luonnonlahjat vaikka ne olisivatkin parhaimmalla tavalla harjoitetut ja kuinkakin kiiltäisivät, eivät ole taivaassa kupari-äyrinkään arvoiset. Armo ja töiden ansio eivät sovi yhteen (Tiit. 3: 5; Room. 11: 16).

Tämä on hirmuisen kova solmu luonnolle, joka ei millään muotoa taida saada sitä päähänsä, että sen täytyy tulla kokonansa paljastetuksi kaikesta, eikä saa pitää yhtään ainoata hyvän eli vanhurskauden rahtua, peilaillaksensa itseään siinä. Oma vanhurskaus ja oma apu ovat ne sydänkävyt, joita luonto niin suuresti rakastaa, että se ennen tahtoo kuolla kuin kadottaa niitä. Nämät tekevät Kristuksen luonnollisen ihmisen silmissä itiin muodottomaksi, ettei hänellä voi olla minkäänlaista ikävöitsemistä oppia Häntä tuntemaan; sillä Kristus on kerrassaan kaikkein kiiltävimpiä oman rakkauden tarkoituksia vastaan.

Anna vaan luonnon tehdä Evankeliumia; tuo Evankeliumi olisi totisesti perin vastakkainen sille, jonka Kristus on tehnyt; luonnon tekemä Evankeliumi tulisi ainoastaan vanhurskaille, nuhteettomille ja pyhille soveliaaksi. Mutta Kristus on tehnyt Evankeliuminsa sinulle, se on: vaivaisille, jumalattomille, väärille ja kirotuille syntisille. Luonto ei voi kärsiä sitä ajatustakaan, että Evankeliumi sopii yksinänsä syntisille. Pikemmin päättää se syöksyä epäilykseen, kuin sillä hänelle niin hirmuisella ehdolla[52] mennä Kristuksen tykö. Niin pian kuin luonto joutuu synninvelan ja rangaistuksen kautta ahdistukseen, hakee se tosin vanhan oman vanhurskautensa ja hartautensa majan ja pesän esille, mutta Jumalan kaikkivaltaisuus kukistaa nämät vahvat pesät.

Evankeliumi ei sulje yhtään ihmistä pois, paitsi sen, joka teeskentelee itsensä vanhurskaaksi. Kristus katselee mieluisemmin hirveintä syntistä, joka katuvaisena tuntee syntinsä, kuin senkaltaista, joka teeskentelee itsensä vanhurskaaksi; sillä sellaiselle Hän ei taida tulla vanhurskaudeksi tehdyksi, joka ei tunne itseänsä syntiseksi[53].