Arvia ja Elsaa Aini aluksi ei tahtonut ajatella, — hän ei olisi sitä voinut ilman katkeruutta.
Vaan kun Elsa joulun jälkeen kirjoitti Ainille uskoen hänelle kaikki nuoren sydämensä ajatukset, niin Aini ei voinut muuta kuin ystävällisesti, melkeinpä hellästi vastata tähän kirjeesen. Ja samassa tunsi hän, kuinka entinen katkeruus vähitellen alkoi poistua. Ja pian huomasi hän pitävänsä Elsa-serkusta vielä enemmän kuin ennen.
Arvi oli Elsan kirjeissä pääajatuksena, ja Aini näki ilolla, kuinka heidän suhteensa oli tehnyt Elsan mielen syvemmäksi ja vakavammaksi. Hän kyllä ei vielä itsetietoisesti käsittänyt tätä suhdetta, vaan pian oli se hänelle kyllä selviävä. Ja silloin varmaankin sekä Arvin että Elsan tosionneksi, — ajatteli Aini.
Helsinkiläisiltä tovereiltaan Aini myöskin talven kuluessa oli saanut pari kirjettä. Leeni kun oli Laurilta kuullut Aininkin tulevan sinne Helsinkiin ensi syksynä, oli riemulla kirjoittanut hänelle pitkän kirjeen, kertoen seurastaan ja kaikenlaisista tuumistaan. Hän toivoi Aininkin kohta liittyvän heidän seuraansa, — se hänen kauttaan varmaankin tulisi edistymään, Aini kun oli niin viisas ja vakava kaikissa.
Ja sitte oli Leenillä ollut vielä toinenkin asia, jonka hän tahtoi Ainille uskoa, vaikkei hän vielä ollut siitä kenellekään muulle puhunut. Hän oli nimittäin ajatellut, että koska heillä oli niin avara asunto ja aivan tarpeeksi huoneita, niin olisi sopinut kovin hyvin, että Aini ja Lauri tulisivat sinne heille asumaan ensi syksynä. Eikö se olisi ihmeen hauskaa? He olivat aina Väinön kanssa olleet niin yksin, kun isällä aina oli ollut paljon kauppatoimia. Ja sentähden olisi Ainin ja Laurin seura heille niin kovin tervetullut. Hän, Leeni, saisi sen kautta kerran mitä koko elämänsä aikana oli kaivannut, vanhemman, hellän sisaren. Ja Laurin ei enään tarvitsisi asua vieraiden ihmisten luona, vaan saisi olla siellä heidän kanssaan aivan niinkuin omassa kodissaan. Kun Ainilla vaan ei ollut mitään sitä vastaan, niin hän kyllä puhuisi isän kanssa ja asettaisi kaikki kuntoon ensi syksyksi.
Aini hymyili mielessään Leenin innolle ja mietti ensin vähän tätä asiata, ennenkuin hän sitä vanhemmilleen ehdotti. Olisikohan se oikein viisasta antaa Laurille tilaisuutta aina oleskelemaan yhdessä Leenin kanssa? Vaan sitte hän ajatteli yhteiskouluja. Siinähän seurustelivat pojat ja tytöt toistensa kanssa yhteisessä työssä ja toimessa. Ja tämä oli varmaankin tehnyt Leenin käytöksen niin suoraksi ja luonnolliseksi.
Pian haihtuikin koko hänen pelkonsa. Olihan Aini sitä paitsi itse siinä pitämässä huolta veljestään, — hän oli alkanut tuntea itsensä niin kovin viisaaksi ja kokeneeksi tällaisissa asioissa.
Tätä vastaista elämätään ajatellessaan kävi Aini mieleltään yhä iloisemmaksi, ja hän jatkoi sekä taloudellisia toimiaan että omia lukujaan entistä suuremmalla innolla ja ahkeruudella.
Myös vanhemmat huomasivat tämän ilokseen. He alkoivat vähitellen sydämessään myöntää Ainille oikeuden päästä opintojaan jatkamaan, nähdessään hänen suuren sekä luku- että kouluintonsa. Hän oli nimittäin ruvennut lastensa kanssa koulua pitämään useampia päiviä viikossa, ennättääkseen heille jotakin opettaa, ennenkuin hänen tuli lähteä pois. Opettaminen kävi häneltä jo helpommin ja hän kiintyi yhä enemmän tähän koulutyöhönsä.
Vaan samalla kävi hänelle yhä selvemmäksi, että häneltä itseltään vielä puuttui niin äärettömän paljon, että hänen täytyi saada oppia ja tutkia vielä paljon enemmän ja paljoa syvemmin. Hän tahtoi nyt lähteä itselleen hankkimaan enemmän tietoja, ja sitte hän tulisi takaisin jakamaan muille mitä itse oli saanut.