Silloin olivat nämä hänen ensimmäiset pienet oppilaansa luultavasti jo muissa kouluissa eikä hän enään heitä tulisi opettamaan Tuomarilan tuvassa. Vaan jossakin suuressa, valoisassa koulusalissa tahtoi hän nuorisolle puhua, opettaa heitä rakastamaan kaikkea mikä oli hyvää ja jaloa, kaikkea, mitä hän nyt itse aikoi lähteä oppimaan. — — — — —

Näissä ajatuksissa ja tulevaisuuden toiveissa kului talvi Ainille nopeasti. Kevät alkoi jo suurin askelin lähestyä, herättäen uutta elämää jokaikiseen luonnon pienimpäänkin sopukkaan ja tuoden mukanaan uutta työtä ja uusia toimia.

Tuomarilassa olivat kevät-työt alkaneet ja myöskin Ainilla oli siinä paljon toimimista. Tuomarilan koko avara asunto oli pitkän pimeän talven jälkeen taas saatettava valoisaan kevätpukuunsa. Ikkunat otettiin pois, niin että raittiit kevättuulet taas saivat puhaltaa pois koko talven tomun. Huonekalut kannettiin ulos verannalle ja puhdistettiin suurella huolella. Salin hienot tummanpunaiset sohvat ja tuolit peitettiin valkoisilla päällyksillä voidakseen kestää kesäauringon säteitä. Ikkunat olivat kaiket päivät selkiselällään, — oikein siinä nauttien hengitti.

Ainista tuntui kaikki niin raittiilta, niin keveältä ja valoisalta. Kuinka hän olikaan voinut istua alakuloisena ja synkkänä, kun hän kuitenkin oli tiennyt kevään taas tulevan? Kuinka hän olikaan voinut olla tyytymätön ja kiittämätön Jumalaa ja vanhempiansa kohtaan?

Hän oli liian paljon ajatellut omaa itseänsä ja antautunut omille ajatuksilleen, — hän tiesi, että hänellä oli taipumus juuri tällaiseen syventymiseen omaan itseensä. Vaan ehkä hän sen kautta pääsisikin kerran oikein täyteen selvyyteen, — hän jo tunsi kuinka se ikäänkuin kevättuulen kanssa riemuiten puhaltaisi hänen sydämeensä.

IX

Talvi oli lopussa. Lumi alkoi jo sulaa, ja kadut olivat paikoittain melkein kuivat. Hiihtoretkien ja luistelun aika oli mennyt, ja sen sijaan huvittelivat nuoret toisella tavalla. He kävelivät pitkin kaupungin katuja tai tekivät sunnuntaiaamuina kävelyretkiä Eläintarhaan, vieläpä joskus Vantaanjoellekin.

Erittäinkin harjoittelivat nuoret ylioppilaskokelaat tätä kävelyurheilua. Joukossa heitä nähtiin kuljeskelevan pitkin Aleksanterin- tai Esplanaadinkatuja, innokkaasti keskustellen arvosanoista, tutkinnoista y. m. Tai seisoivat he katujen kulmissa tarkastaen ohimeneviä. He kulkivat siinä täydellisesti tietoisina siitä suuresta merkityksestä, joka heidän työllään ja toimillaan tähän aikaan oli sekä omaisten että koko suuren yleisön silmissä. Olihan ylioppilastutkinto jo useampia vuosia antanut aihetta lukemattomiin väittelyihin ja sanomalehtikirjoituksiin, ilman että se kuitenkaan millään tavalla oli muuttunut. Se pysyi yhä vieläkin entisellä vanhalla kannallaan, — muutamien kauhistukseksi, toisten iloksi.

Arvi oli kirjoittanut itselleen laudaturin kaikissa aineissa paitsi matematiikassa, joka ei koskaan ollut häntä erityisesti miellyttänyt. Seuraavissa tutkinnoissa sai hän myöskin korkeimpia arvosanoja, sillä hänen varmat tietonsa pääsivät näissä nyt täysin näkymään. Hän oli sitäpaitsi lukenut paljon laveammin kuin monet muut hänen toverinsa ja oli muutenkin monessa suhteessa heitä kehittyneempi. Kukaan siis ei ihmetellyt, kun Arvi Eek koulun parhaimmalla todistuksella laskettiin yliopistoon.

Leeni ja hänen piirinsä seurasivat uteliaalla innolla Arvin kirjoituksia ja tutkintoja. Leeni oli oikein ylpeä siitä, että heillä oli tällainen etevä poika seurassaan. Lauri taas oli jo edeltäpäin ollut kovin innostunut matematiikan kirjoituksesta, sillä hän luuli voivansa laskea melkein kaikki esimerkit. Vaan huomattuaan näihin tarvittavankin enemmän tietoja, kuin mitä hänellä vielä oli, hän sitte ei enään välittänyt muista ylioppilaskirjoituksista.