Hänellä olikin kyllin tekemistä oman koulutyönsä suorittamisessa. Lauri ei aikonut lukumieheksi eikä myöskään välittänyt loistavista arvosanoista. Vaan hän tahtoi kuitenkin olla sen verran ahkera, ettei hänen isänsä tarvitsisi katua, että oli päästänyt hänet Helsinkiin. Ja kun Lauri jouluksi oli tullut kotiin jokseenkin hyvällä todistuksella useimmissa aineissa, olivat vanhemmat myös täydellisesti tyytyväiset.
Vaan nyt oli lukuvuosi loppumaisillaan, kevät herätti mieleen kaikellaisia kesäajatuksia, ja parhaimmallakaan tahdolla ei lukeminen enään ottanut sujuakseen. Polkupyörät joutuivat liikkeelle ja niitä nyt näkyi joka paikassa, missä vain tiet olivat edes vähänkin kuivanneet.
Tätä oli Lauri kaiken talvea odottanut. Ja Leenin sekä muiden toveriensa kanssa he nyt läksivät ajamaan pitkin Kaivopuiston ja Kaisaniemen sileitä teitä. Ilma oli keveä ja kirkas; tuntui niin ihmeen ihanalta ajaa eteenpäin aika vauhtia, koskematta jaloilla maahan, ihan kuin ilmassa! Ei kuulunut muuta kuin hieno, suhiseva ääni vain, ja pitkässä jonossa sitä sitte ajettiin Kaisaniemestä Töölö-lahden poikki Eläintarhaan. Ja täällä vasta hauskaa! Puisto metsineen ja vesineen oli niin kaunis, — Leenin mielestä tämä muistutti Tuomarilan kesäisiä päiviä, jolloin he tällä tavoin olivat Laurin kanssa ajaneet pitkät matkat.
Kesäisiä päiviä maalla ja saaristossa! Niitä nyt odotettiin palavalla mielellä koulunuorison joukossa.
Arvin ajatukset eivät kuitenkaan ulottuneet niin kauas kuin kesään asti. Hän odotti vain sitä aikaa, jolloin tutkinnot yliopistossa alkaisivat ja hän vihdoinkin saisi valkolakkinsa. — — — — —
Oli kesäinen ilta toukokuun lopussa. Pitkin Aleksanterin katua kulki joukko ihmisiä yliopistoa kohti ja kokoontui vähitellen sen edustalle. Muutamat läksivät sisään, toiset seisahtuivat portaille ja toiset taas jäivät kadulle odottamaan. Siellä täällä seisoi tyttöjä kukkasvihko kädessä, — olipa niitä kukkia muutamilla vanhemmillakin. Ihmiset kulkivat edestakaisin kadulla, pysähtyivät puhuttelemaan tuttaviansa, katsoivat Nikolainkirkon kelloa ja ihmettelivät, ettei jo tultu sieltä yliopistosta. — — — — —
Silloin kuului yht'äkkiä riemuhuutoja, ja juosten tuli joukko nuorukaisia ja nuoria tyttöjä yliopiston portaita alas. Vanhemmat, sisaret, veljet ja tuttavat kiirehtivät vastaan etsien omaisiaan nuorten joukosta. Kukkavihot kiinnitettiin rintaan, onnea toivotettiin.
Vaan nuorille tässä ei ollut aikaa sen pitempiin puheisiin. Heillä oli kiire, kova kiire, ja riemulla sitä nyt juostiin pitkin Aleksanterin katua "pasaassiin". Sieltä olivat valkolakit lyyryineen jo pari päivää ennemmin tilatut. Nyt sitä oikein tunkemalla käytiin sisään, pistettiin uusi lakki päähän, katsottiin sivumennen kuvastimeen ja lähdettiin uudestaan ulos.
Sinne olivat ystävät ja tuttavat kokoontuneet käytävä ihan täyteen. Ja joka kerta kuin uusi tulokas valkolakkineen taas astui ulos, koroitettiin raikas eläköönhuuto. Ystävät ja tuttavat ympäröivät onnellisen nuorukaisen tai tytön ja onnittelivat häntä. Nyt sitä kysyttiin ääniä ja arvosanoja, nyt sitä ihailtiin uutta lakkia ja laskettiin, montako oli kukkavihkoa.
— Jopa se sinua somistaa! — Eikö tunnu kovin hauskalta? — Mahdat olla onnellinen! — kuului ääniä heidän ympärillään. Ja nuoret eivät joutuneet vastaamaankaan kaikkiin onnentoivotuksiin ja kysymyksiin.