— Eihän tuollainen uskollisuuden uhraus nyt enään meidän aikanamme tule kysymykseen, vaan voimmehan muullakin tavalla osottaa uskollisuutta isänmaatamme ja rakastettuamme kohti, lausui Arvi totisena.
Toisessa veneessä souteli Aini hiljaa, ajatuksiin vaipunueena. Silloin tällöin nosti hän airot ja antoi niiden levähtää, siksikuin veden pinta oli tyyntynyt kirkkaaksi peiliksi. Sitte laski hän ne taas ja katseli, kuinka kauniisti aurinko kimalteli vesipisaroissa, jotka roiskivat hänen ympärillään. Tyyneys, hiljaisuus, — olihan se suloista kyllä, vaan vielä ihanampaa oli kuitenkin, kun aurinko pääsi kimaltelemaan vaahtoisissa laineissa. Hän tunsi ikäänkuin aavistuksen, — tulisiko hänenkin elämänsä tyyni pinta kerran särkymään ja auringon säteet sen laineita sitte sitä kauniimmin kirkastamaan? — — — — —
— Oikeinhan tuo on meidän Tuomarilamme ranta, mainio piirtäjä sinä oletkin, Ester, huudahti samassa Lauri. Ester oli nimittäin istunut siinä ihan ääneti, piirtäen toisen kuvan toisensa perästä piirustuskirjaansa, ja Lauri oli katsellut hänen työtään, silloin tällöin lausuen arvostelunsa ja joskus hyväksymyksensäkin. Nyt kun hän viimeisellä lehdellä tunsi kotirannan koivikkoineen ja rakennuksineen, hän ei voinut pidättää ihailuansa.
— Kun vaan kerran pääsen ulkomaille oppimaan, niin saatpa vielä nähdä mitä kaikkia minä voin aikaan saada. Kaikki mitä kaunista on aijon piirtää paperille, ja kun sitte kerran olen voittanut kunniaa ja mainetta, niin et enään tule kysymään, miksikä tämä hyödyttää, vastasi Ester puoleksi leikillä.
Lauri tunsi itsensä voitetuksi vaan olisi kuitenkin vanhan tapansa mukaan tahtonut vastata jotakin. Mutta hän ei löytänyt mitään sopivaa, ennenkuin jo oltiin perillä. Pojat laskivat veneet rantaan ja veivät airot talaasen, sillä välin kun tytöt kantoivat ostamansa tavarat sisään.
Siellä oli tuomarin rouva valmistanut teepöydän, johon nyt kaikki riemulla kiirehtivät. Nuoret olivat mitä iloisimmalla tuulella; Elsa kertoi tuomarille heidän matkastaan ja Ester näytti piirtämänsä kuvat, joista tuomari tunsi melkein kaikki, tuttuja paikkoja kun olivat. Lauri jutteli suu täynnä vehnäleipää ja Arvikin oli tänä iltana oikein puhelias. Myös Ainin tavallisesti niin totiset kasvot melkein loistivat ilosta, kun siinä teepöydän ääressä hoiti emännän virkaa.
Tavallista ilosempi ja kodikkaampi mieliala vallitsi nuorten kesken, — yhteinen hauska retki ja yhteiset keskustelut olivat yhdistäneet heidät lähemmä toisiaan.
III
Tuomarin hevonen oli lähetetty asemalta noutamaan uudet kesävieraat, sisarukset Borgström, jotka olivat kirjoittaneet kiitollisuudella vastaanottavansa tarjotun kesäasunnon Tuomarilassa. Paljon valmistuksia ei heitä varten oltu tehty, sillä kirjeestä oli käynyt selville, ettei näillä nuorilla ollut suuria vaatimuksia. Tyttöjen avaraan, valoisaan huoneesen oli vaan muutettu neljäs sänky, ja poikain kamariin samaten kolmas sija valmistettu. Tytöt olivat poimineet uusia kukkia, ja tuoretta kahvileipää oli taaskin leivottu.
Nyt istuivat kaikki verannalla kahvipöydän ympärillä odottamassa uusia kesävieraitaan. Silloin kuului yht'äkkiä suhiseva ääni, ja pitkin tietä ajoi aika vauhtia suoraan Tuomarilan pihaan kaksi polkupyörää. Ne pysähtyivät verannan eteen ja alas hyppäsi reipas 14 vuotias tyttö ja vähän vanhempi poika. Heillä oli keveät polkupyöräpuvut yllä ja punaiset verkalakit päässään. Vieraat tervehtivät kohteliaasti, pyytäen anteeksi, että tulivat näin odottamatta. Mutta oli ollut paljoa hauskempi ja myöskin mukavampi ajaa polkupyörällä kuin hevosella, ja sitäpaitsi eivät polkupyörät mahtuneetkaan rattaille. Hevonen tuli kohta perästäpäin tuoden matkakapineet.