»Olutta! Lisää olutta! Ja paljon!» käski Tuira ja meni paikalleen pöytään, jonka ääressä Risto Kivinen istui. »Nyt sitä Kivinen juodaan, sillä koko maailma on paljasta olutta! Eikö se ole Kivinen sentään lystiä? Olutta kaikki! Maistettiin! Maljanne, pojat!» huusi Tuira kääntyen tovereihin, jotka seisoivat hänen ympärillään ja tarttuivat laseihinsa huutaen:
»Eläköön Tuira! Eläköön!»
Lasit juotiin pohjaan ja uutta kaataen lauloi Tuira jonkun lyhyen säkeen.
»Ei, en minä osaa laulaa. Mutta sinä, Kivinen! Laula sinä. Laula joku laulu, joka on kuin… Etkö sinä osaa mitään, joka humahtelee, ulvoo kuin tuuli taklaasissa, joka kuohahtelee kuin aalto, tuommoinen Atlantin aalto, joka rymyää, jysähtelee, ruskaa kuin laiva karilla aallon pieksäessä. Laula jotakin, joka on pimeää ja raivostunutta kuin öinen myrsky. Laula!»
»En minä osaa sellaista laulua», sanoi Kivinen.
»No osaa kai joku muu? Laulakaa sellainen laulu, pojat!»
»Ei sitä ole sellaista laulua!» sanoivat kaikki.
»On se, vaan te ette osaa. Sepä kumma, että ei sellaista laulua olisi!»
»Oletko sinä kuullut?»
»En.»