»Tuira! Ankkurissako sinä aiot maata näin hyvällä tuulella?» kysyi muuan.
»Ei se uskalla lähteä», sanoi toinen Tuiralle, »pelkää joutuvansa haaveriin!»
»Ja että häätyy sitten talveksi tänne makaamaan kuivaan tokkaan!» nauroi kolmas.
»Ei Tuira malttaisi jäädä maihin talveksi, vaikka enkelin syliinsä saisi!»
»Vaan sitä se pelkää.»
Nauraen laskivat he leikkiä Tuiralle, kunnes taas lähtivät tanssiin, kun soitto alkoi kuulua.
Tuira jäi istumaan Risto Kivisen kanssa, joka ei myöskään välittänyt tanssista. He olivat tutustuneet merellä viime kesänä, ollen iltakauden yhdessä, kun sattuivat samaan satamaan. Ravintolassa olivat istuneet ja puhelleet pitkän illan ja vilkkaasti ja pitkillä ryypyn väleillä. Nyt istuivat he lausuen sanan silloin toisen tällöin, vaan maistellen sitä tiheämpään, nyökäten päätä toisilleen ja katse vakavana, kun ottivat lasin.
»Tuira! Sinua tytöt kaipaavat!» sanoi muuan, joka tuli tanssista viillyttelemään itseään.
»Odota, Kivinen. Minä käyn tyttöjä vähän pyöräyttämässä!»
Kivinen istui kamarissa, ryhmötti leveänä ja tukevana kuin karhu ja tuijotti allapäin pöytään. Hän ei huomannut, että kaikki riensivät saliin kuin jotakin kummaa katsomaan ja että hän oli jäänyt aivan yksin. Kova eläköönhuuto salista kohotti hänen päätään ja hän näki Tuiran tulevan miesjoukon etunenässä kuin riemusaatossa.