Elsa asetti alussa kysymyksiä, joihin Tuira saattoi lyhyesti vastata kieltämällä tahi myöntämällä, sitten vähitellen houkutteli hänet pitempiin vastauksiin ja lopuksi puhelemaan omin ehtoinsa. Toisetkin sekaantuivat sitten vähitellen keskusteluun ja viimein unehuttivat kaikki sen, mikä oli kangertanut mieltä, unehuttivat sen aivan kuin ei olisi mitään hankaluutta olemassakaan. Elsa johti puhetta lakkaamatta, aina uuteen, kun joku asia oli jo siksi tarkoin puhuttu, että alkoi keskustelu rakoilla. Hän nauroi ja muut nauroivat leikkiä laskien.
»Käykää nyt täällä vastakin», sanoi Elsa, kun Tuira viimein muisti lähtöä ajatella. »Ja kun nyt tänä iltana menette tansseihin, niin valitkaa siellä morsian itsellenne! Täällä on sieviä tyttöjä. Ottakaa kaunis, herttainen, hyvä tyttö, mutta heittäkää pois pitkät meriretkenne!» sanoi Elsa sormia puistaen varoittavasti.
Elsa katsoi vielä tarkastavasti, kun Tuira meni ikkunan ohi. Hän ihasteli häntä. Kaunismuotoinen, pitkä, harteva. Hän oli miehistynyt sitten viime näkemästä, oli nyt kuin merikotka.
»Olisin minä voinut häneen rakastua silloin!» sanoi Elsa vaipuessaan istumaan hervottomana. Veret katosivat kasvoilta ja hän meni uupuneen, rauenneen näköiseksi.
»Pane maata, sinä näytät väsyneeltä», sanoi äiti.
»Väsynyt minä olen!» sanoi hän heittäytyen makuulle, johon vähän ajan perästä nukahti.
Liisa ja Viion leski katselivat häntä kyynel silmissä ja mietteissään.
Tuira astui katua tuijottaen maahan mitään näkemättä. Hän kopeutui höyryvenerantaan. Siellä seisahtui samaa paalua vasten nojaten, kuin oli seisonut viime retkelleen lähtiessäänkin. Hän oli katsovinaan eteensä, vaan ei hän katsonut mitään. Kaikki oli yhtenä ryhmänä, joka oli yhden väristä. Vaikka olisi ollut poissa saaret ja kaikki paljasta merta, tahi poissa meri ja kaikki mikä näkyi ollut paljasta maata, ei hän olisi huomannut mitään erotusta entisestä. Ihmisiä liikkui, höyryveneitä tuli ja meni tohisten ja puksuttaen, kellot kilisivät rannassa, höyrypillit salmessa vihelsivät, selänteellä muutamassa veneessä soitettiin käsiharppua, mutta Tuira ei kuullut mitään, ei huomannut mitään. Jos enkelit taivaasta olisivat laskeutuneet pasuunoineen, niin ei olisi hän päätään kääntänyt, ei silmää liikauttanut.
Hän lähti rannasta tietämättä minne meni ja mistä tuli, tietämättä itsestään ja muista. Missä päivä oli kulunut, ei hän tiennyt, kun istui illalla merimiesten kapakassa: »Hei pojat, olutta! Tänä päivänä rahalla ja huomenna ilman.»
Hän istui muutamassa kamarissa parin toverin seurassa maistellen olutta. Salista kuului vinhakka soitto. Sieltä tuli aina vähä väliä miehiä, reippaita ja iloisia, hiki otsalla, jonka pyyhkivät korean kirjavilla nenäliinoilla juodessaan lasin olutta ja puhellen toisilleen tytöistä kehahdellen kukin »minun tyttöä», jolla sellainen oli. Ja lähtivät taas tanssiin.