Vaan Mari repi sen sitten rikki katoamalla tietymättömiin jättäen ikävään ja kaipaukseen Elsan, ihmettelemään ja huolehtimaan Viion lesken ja Liisan.
Mari oli lähtenyt eräänä päivänä Liisan luota sanoen menevänsä vähän asioilleen, vaan sille tielle oli hän jäänyt. Liisa oli tavannut sitten hänet muutamia päiviä sen jälkeen, jolloin Mari oli kertonut hypänneensä hakemassa huonetta Vimparin joukolle ja saaneensa Kontinkankaan luona muutamalla pellolla jonkun hökkelin, jonne Vimpari oli joukkoineen muuttanut. Mari oli aikonut tulla taas Liisan luo ja ruveta työhön, vaan ei ollut kuulunut eikä näkynyt. Toista kuukautta oli hän ollut jo aivan tietymättömissä, niin ettei ollut kuulunut, ei näkynyt jälkiäkään, vaikka Liisa oli käynyt kurkistelemassa kulkupaikoilla ja kysellytkin joiltakin Marin tutuilta. Kuta pitemmälle aika kului, sitä enemmän ihmettelivät Viion leski ja Liisa, vaan Elsa varmistui luulossaan, että Mari oli mennyt maalle.
Tuntui nyt että Marin kertomus olisi toteutuva, että muuta enää ei voisi toivoakaan. Hän sille jo itki, samalla kun itki ikäväänsä, Maria menneenä iäksi päiviksi, sillä olihan hän aikonut mennä niin kauas, että ei kukaan tiedä. Joskus hän kuitenkin aivan kuin toivoi muuta ja joskus pelkäsi pahempaakin, kun Liisa viittaili kaikenmoisiin arveluihin. Muutamana iltana, kun he puhelivat kahden Liisan kanssa Marista, tuntui Liisa luulevan, että Mari on jotenkin menettänyt itsensä. Ja tähän takertuivat Elsan ajatukset kiinni kuin tositapaukseen.
»Mari puheli sellaisesta usein hyvin kylmällä välinpitämättömyydellä», sanoi Liisa.
Ja sitä mietti sitten Elsa koko illan niin, että kun äiti puhui hänelle jotakin, niin piti Elsan miettimällä miettiä, mitä se olikaan, eikä hän tahtonut mitenkään ymmärtää yksinkertaisinta kysymystä. Ja kun levolle astuessa tuli puhallettiin sammuksiin, tuli yhä selvemmin mieleen kauhistava ajatus.
Puolikuun heikko valo heijastui ulkoa kuuraisten ikkunain läpi, jotta huoneessa oli himmeä hämärä. Pakkanen jyski ulkona. Väliin jymähteli etäämmällä, jolloin kuului kuin joku rakennus olisi rymähtänyt alas. Väliin lähellä paukahti, jotta huone tärähti. Kosken pauhu kuului suuriäänisenä ja lähellä, aivan kuin olisi se ollut kadulla kuohumassa,
Viion leskikin heräsi muutaman kerran ja lausui itsekseen:
»Kylläpä se nyt huutaa!»
Tuntui kamalalle aivan kuin jotakin kauhistavaa olisi tapahtumassa. Hän nousi katsomaan lasta. Se nukkui rauhallisesti, mikä rauhoitti häntäkin, niin että pääsi jonkun hetken perästä taas uneen.
Elsa ei ollut vielä silmän täyttä unta saanut. Kauhistava kuva väikkyi mielessä.