»Jos vaan Aappo rakastaisi minua vielä, niin tekisin minä mitä tahansa ja voisin tehdä. Minä olisin niin hyvä, niin hyvä. Ja minä tekisin työtä ja auttaisin oikealla tavalla Aapon vanhempia ja veljiä ja siskoja, raukkoja! Vaan ei Aappo rakasta minua.»
»Ehkä Aappo rakastaa vielä, ja voithan sinä silti olla oikea ihminen.»
»En! Olen minä usein aikonut ruveta oikein elämään. Olen ajatellut mennä maalle, johonkin hyvin kauas, ettei kukaan tiedä minusta missä olen, vaan luullaan kuolleeksi. Siellä maallakaan eivät tietäisi kuka minä olen, eivät muuta kuin, että minä olen Mari. Minä tekisin työtä ja auttaisin kaikkia, ja kaikki pitäisivät minusta.»
»Ja sitten tulisi Aappo, joka myöskin olisi luullut sinua kuolleeksi ja ikävöinyt sinua.»
»Niin minä olenkin ajatellut, että Aappo tulisi sitten. Minä olisin vanha resuinen akka…»
»Minkä vuoksi vanha akka!»
»No mikäs minä olisin? Tietysti vanha resuinen akka ja ruma. Aappo ei tuntisi. Minä olisin suojelusenkelinä hänen talonsa ja väkensä ympärillä, aina valmiina ja valppaana kaikkeen. Minä tekisin kaikkea hyvää, olisin aina onnettomuuden edessä esteenä ja kaiken pahan parantajana. Ja palkkani olisi Aapon kiitollinen katse ja ystävällinen sana. Sitten kuolinvuoteellani, kun Aappo kysyisi kuka minä olen, sanoisin: sule rakkaudella silmäni, sillä minäkin olen sinua rakastanut, sovita rakkaudella sinäkin vääryytesi minua kohtaan — olen Ojanniemen Mari.»
»Mitä palkkiota olisi siitä Marille kaikesta rakkaudestaan? Miksi näin surullinen elämä ja elämän loppu!»
»Minusta se olisi kaunis ja olisin onnellinen, jos niin elämäni päättyisi.
Ei Elsa jaksanut sitä sulattaa. Hän jäi kuin jäikin itkemään ja säälimään ja itkustaan selkeni toivomaan ja uskomaan, että Aappo rakastaa vielä Maria ja ottaa hänet omakseen. Ja Elsa uskoi tämän valeen tapahtuvan, kun Aappo kuului joutuvan pian papiksi. Ja niin usein kuin Mari hävitti surullisilla kertomuksillaan tämän Elsan toivon, rakensi hän sen uudelleen ja entistä ehompana.