Elsa oli lukenut virsikirjasta koko menon siihen kuuluvine kysymyksineen ja rukouksineen. Vaan nyt tuntui kaikki aivan uudelta. Ja menon päätyttyä oli kaikki supistunut lyhyeksi pauhuksi, jossa oli perkeleen yllytystä ja houkutusta, salavuoteutta ja saastaisuutta, ulossyöksemistä ja poishylkäämistä, hiukka armoa ja heti kovaa uhkaa, ja että hän on pahentanut ja vihoittanut Jumalan ja kristilliset ihmiset, joutunut perkeleen valtaan…
Elsa asteli äänetönnä Liisan sivulla, katsellen häpeissään eteensä. Kun hän olisi viitsinyt, niin olisi pyytänyt anteeksi Liisalta. Hän oli ollut ilkeä. Miksi oli ollutkin niin ilkeä? Äiti raukallekin sillä tavoin mellastanut, niinkuin se äidin syy olisi ollut. Syyttömiähän ne muutkin ihmiset olivat…
Viion leski oli kotona itkusilmin. Surullinen ja katkera oli tämäkin kokemus. Elsa noin hurja, raaka… Sitä vain puuttui että ei kiroillut, muuten aivan kuin pahimmat ihmiset. Oliko hänessä tuollaista, oliko hän noin pohjaltaan turmeltunut ja pettävä kuori enää päällä? Ei. Hän ei sitä voinut uskoa. Hetken tuomaa se oli, vaan kauhistavaa siksikin… Heidän onnellisuutensa ei voi olla enää koskaan ehyttä. Se on iäksi kaikiksi pirstoutunut, mennyt muruiksi, joita ei mikään mahti saisi kootuiksi. Maine, kunnia on poissa, häpeä, ylenkatse on sekoittunut eroamattomasti niihin. Jos olisivat saaneet olla he kahden, niinkuin olivat, niin olisivat olleet onnellisia, mitä sitten, jos olisi käynyt niinkuin hän oli toivonut.
Elävänä tuli nyt silmiin kuva Elsasta äitinä omassa kodissaan. Herttainen, lempeä, puhdas kuin pulmunen, kotinsa lumous… Ja tuo pöyristyttävä vastakohta, niinkuin raivotar!
Hän istui hervottomana, kyyneleet juoksivat norosinaan poskia pitkin.
Elsa syöksyi sisään päästyään suoraan äidin kaulaan ja itki rajusti, hillitsemättä.
»Itke, lapseni, se lohduttaa minua. Itke sydämesi sulaksi, pois kaikki kylmyys. Itke pois kaikki jäykkyys, sydämesi nöyräksi. Itke kaikki ynseys rakkaudeksi…»
12
Mari oli ollut Elsalle kuin suojelusenkeli, vaan muutenkin heidän välinen ystävyytensä oli vahvistunut ja uudistunut heidän puhellessaan usein kahden kesken myöhäiseen yöhön, kun Mari iltasin tuli Elsan luo. Muisteltiin lapsuutta ja keskusteltiin elämän kirjavuudesta, iloista ja suruista, ihasteltiin ja itkettiin. Elsalla jäi mieleen aina Maria kohtaan sydäntä särkevä sääli. Mari oli niin hyvä, herttainen ja niin kaunis ja olisi voinut uskoa, että hän voi tulla vielä onnelliseksi, mutta hän itse oli niin toivoton ja synkkä aina.
Mari oli kertonut, että hän rakastaa vielä Aappoa. Vaikka toisinaan ei häntä muistanut eikä luullut hänestä välittävänsä, niin usein tuli kuitenkin yht'äkkiä sellainen ikävän puuska, että ei tiennyt, miten jaksaa elää, ja piti joskus lähteä katselemaan nähdäkseen häntä edes vilahdukseltakaan.