Hetken ääneti oltuaan, aivan kuin itsekseen muistellen Maria, jatkoi
Liisa:
»Toisinaan kun hän oli iloinen, niin ei mukavampaa ihmistä toista. Hän kun rupesi leikkiä panemaan, niin sai nauraa selkä suorana. Hän laski juttuja, toinen toistaan hullumpia. Ja ihmisiä hän osasi kuvata, huomasi heidän omituisuutensa heti ensi silmäilyllä. Ja kaikista asioista löysi hän hassunkin puolen. Mutta osasi hän puhella vakavastikin ja sitä kelpasi kuunnella. Se ei ollutkaan tyhjää korupuhetta, vaan ytimekästä ja sydämellistä. Ymmärsi hän ja tiesi oikean ja väärän. Säästi muita ja tuomitsi itseään. Selvillä hänellä oli, millainen hänen elämänsä pitäisi olla, ja hän ihasteli oikeaa elämää, mutta hän lopetti puheensa siitä aina ivallisesti sanoen: 'kun pääsisi rouvaksi, niin keittäisi hernettä!'»
Jonkun aikaa mietittyään jatkoi taas Liisa:
»Omituinen ihminen oli se Mari. Auta armias, kun hän sattui pahalle tuulelle! Ei osannut olla mieliksi mitenkään. Hän simppuili, oikutteli, ylpeili ja oli hyvin levoton. Kummallinen sielu hän oli. Minä olen monta kertaa ihmetellyt, että tuosta ujosta Marista, meidän kainosta kuninkaanpojan morsiamesta — muistathan, Elsa! — on tullut tuollainen seikkailija. Maailman koulussa sitä muuttunee jos millaiseksi, ja sen koulun kokemusta hänellä näytti olevan suuret varastot.»
»Mari raukka!» säälitteli Viion leski. »Jokohan hän nyt on päivänsä päättänyt?»
»Ei se olisi ihme. Hän oli väliin niin synkkämielinen, että minua oikein peloitti.»
Elsalla oli kiertyneet vedet silmiin. Hän tunsi nyt vasta oikein, miten hyvä ja läheinen ystävä Mari oli hänelle ja miten paljon heillä elämässä oli yhteistä. Yhteinen päivänkirkas lapsuus, yhteinen nuoruus, joka alussa oli niin ollut ruusupukuinen…
Toimensa, tuumansa lapsuudesta saakka kulkivat nyt muistissa kuin tapaukset miellyttävästä kirjasta… Rakkaus täytti mielen mennyttä ystävää kohtaan, joka oli osoittanut olevansa paljasta hyvyyttä, uhraavaisuutta. Ja säälivä suru täytti mielen, ajatellessa, että hänen vaatimaton toiveensa, joka oli rakkauden uhrausta, ei voinut toteutua sekään.
He istuivat ääneti pitkän aikaa, kunnes Viion leski kysyi:
»Ehkä Vimparilla tietäisivät jotakin Marista?»