Elsa oli kuin käsketty heti valmis lähtemään sieltä tiedustelemaan. Mari oli usein puhunut Vimpareista, joita sääli ja surkutteli, ja tuntui että hän on ollut väliin siellä pitkät ajat jokapäiväinen vieras.
»Minä lähden käymään siellä.»
Maantieltä poikkesi kesällä ensimäinen tienhaara Kontinkankaalle, jonka takana Vimparin asunto oli. Tie lähti nytkin sinne vetämään. Outoa oli Elsasta kulkea talvella näitä seutuja. Joka puun, kiven ja kuopan tunsi hän ennen kesillä täälläkin, vaan nyt näytti kaikki vieraalle ja oli aivan kuin toinen paikka. Tien oheen oli ilmestynyt pitkä, punaiseksi maalattu pylväs, jonka nenässä oli suuri valkoinen taulu. »Kaikki rosga ja saasda kuin kaupungist tulee lanke tämän boolun takkapuolelle», oli taulussa kirjoitus ja sen takana oli korkeat kummut likalunta. Niitten luo päättyi tie ja ainoastaan syvät askeleet jatkuivat sinne päin, missä Vimparin asunto oli, mikä näkyikin vähän metsän läpi. Elsa lähti tätä askeltietä ja humahti heti polvia myöten lumeen, josta vaivoin pääsi ottamaan toisen askeleen. Sillä tavalla teki hän taivalta, huppuroiden hangessa, mistä sai aina vähän väliä palata haromaan kalossejaan.
Vimpari, joka oli asuntonsa ikkunasta pitänyt alituista vahtia odotellen Villeä tulevaksi kaupungista kerjuumatkalta, pyöristi silmiään huomatessaan odottamattoman tulijan.
Kuka se on? Mari se ei voinut olla eikä ollutkaan. Mari oli lihavanpuoleinen, tämä oli siro. Olisi luullut herrasnaiseksi, jos olisi hattu ollut. Vaan ovathan jotkut herrasnaisetkin huivi päässä. Voi olla joku jumalinen herrasnainen. Vaan nuori on hän jumaliseksi. Kaikessa tapauksessa ilahtui kuitenkin Vimpari ja alkoi kuvailla jo ihmeitä.
Ihmettä oli hän odottanutkin ja ehtinyt jo olla odottamattakin ja eläminen näyttänyt aivan mahdottomalle. Äiti oli laihtunut luiksi ja käynyt voimattomaksi, että eipä kyennyt paljon huoneessakaan liikkumaan. Aivanhan tuo horjui joka askeleella. Ei tiedä milloin nälkäänsä kaatuu. Lapset olivat nälkäytyneitä kuin suden penikat. Se Mari kun oli ollut käymättä niin kauan ja sitten kuin tuli, niin taas meni! Mihin riittivät ne muutamat markat, jotka hän antoi lähtiessään. Kipeimpään nälänsilmään muutamiksi päiviksi. Ville oli uuttera ja halukas toimeensa, vaan niukalta hän sai. Hän oli toivonut, että nyt sitä hyvin pärjää, kun Mari oli ilmestynyt. Marin anneilla olisivat hyvin tulleet toimeen siihen asti, kun hän pääsee sepelin hakkuuseen, jota kuuluvat hommaavan köyhille työksi ja ansioksi. Sitten eläisivät herroiksi. Mutta se nyt kävi sen Marinkin niinkuin kävi ja silloin se elämäkin musteni.
Annappas olla mitä nyt tämä oli! Ja Vimpari ehti varmistuttaa itseään muistelemalla kaikki ihmeet, jotka olivat tapahtuneet. Viimeinen niistä oli se, että Kristiina, heidän tyttärensä, haettiin lastenkotiin. Se oli Marin toimia, oli hän arvannut sitten, eikä ollut siitä hyvillään, kun Kristiina oli kyennyt kerjäämään jo ja hankkimaan elatusta. Mutta toisekseen arveli hän siitäkin, että ei tiedä miksi hyväksi on sekin.
»Äiti! Tuolla tulee joku fröökynä tänne», sanoi Vimpari iloissaan.
»Fröökynäkö?»
»Niin mamselli, mikä tuo lie. Sievä ja kaunis on, mikä sitten lienee.»