Elsa painui umpimielisemmäksi äidille. Liisallekin, joka oli aina ollut ystävällinen, oli hän vieraampi ja tavallaan epäluuloinen, niinkuin kaikkia kohtaan. Hän ikäänkuin luki heidän ajatuksiaan, vaan ei ollut niistä tietävinäänkään.
»Niinhän se on kuin prinssi tämä Elsan poika, niin puettu kauniisti!» sanoi Latun emäntä, joka tuli sunnuntaina Viiolle käymään.
»Eikö se sitten saisi olla!» sanoi Elsa terävästi ja ylpeästi.
»Elsa kultani», sanoi Latun emäntä ja otti Elsaa kaulasta hellästi hyväillen kuin pientä lasta. »Saahan se olla! Hyvillänihän minä sitä sanoin.»
Elsa tuli hämilleen, ja iloissaan ja häpeissään painoi hän päänsä Latun emännän povea vasten ja emäntä taputteli häntä hiljaa poskelle, säälivästi ja lohduttavasti, jonka Elsa ymmärsi. Ja se oli erittäin! Hänestä oli aina tuntunut, että Latun emäntä on kaikissa asioissa oikeassa, ja että kun hän puolustaakseen ottaa, niin on turvassa.
»Minä tulin kutsumaan teitä kahville meille. Liisa halusi pitää pientä kestiä, kun sai kirjeen ja siinä tiedon, että Iikka tulee tulevana kesänä kotia», toimitti Latun emäntä asiaansa.
»Tuleeko Iikka kotia? No sepä hauska. Liisa on kuin puolen kannun taivaassa!» puheli Elsa iloisena ja riemastuksissaan aivan kuin asia olisi häntä koskenut.
»Äiti. Se uusi, sievä puku Yrjölle!» sanoi Elsa kuin voiton riemulla.
Latulla hän syleili Liisaa ilosta, pyöritti Liisan tyttöä, ja pientä poikaa hypitti korkealle ilmassa. Hän jakoi hyvää tuultaan kaikille. Hän oli keskustelussa päänä ja johtona. Kun lasten kanssa hänen leikkiessään oli puhe kantautunut elämän huolien alalle Latun emännän puhellessa, että heidän poikansa Jannekin tulee kotia ja jää maihin niinkuin Iikkakin, huolehtien mitä töikseen saavat, kun on niin huono aika, niin käänsi taas Elsa toivoisamman puolen eteen.
»Tottahan sitä miesjoukolla elää, kun naistenkin täytyy perheineen toimeentulla ilman miestä ja herraa», sanoi Elsa nauraen.