Näin paljoa ei hän ollut osannut aavistaa piileväksi noitten karsasten katseitten takana. Herra Jumala, miten julmia ihmiset voivat olla! Kauhistuen näitä syytöksiä tuntui hänestä kuin olisi ollut aivan oma syynsä, että sellaisia on voitu ajatellakaan. Miksi hän ei ole ystävällisesti huomauttanut Elsaa, kyllä kai hän olisi muuttanut käytöstään, jos olisi arvannut syrjäisissä synnyttävänsä pahaa verta. Ystävällinen sana Elsalle ja asia olisi korjautunut. Jos Elsa itse olisi kuullut tuon, niin olisi hän kuollut surusta.
»Kyllä minä ymmärrän, äiti kulta, vaikka te puhutte niin epäselvästi, että oikein säälittää», sanoi Elsa, kun äitinsä rupesi asiasta puhumaan kierrellen kaarrellen. »Te sanotte että ihmisetkin saavat aihetta sanoa minua ylpeäksi. Jos minä matona makaisin heidän jaloissaan, niin luuletteko että sillä paranisi? Ei. Jokainen pitäisi oikeutenaan kiduttaa minua niinkuin kidutetaan käärmettä. Minä en ole ylpeä, vaan en ystäviksenikään heitä halua. Minä pidin heitä vain siksi ulohtaalla, että eivät tule poleksimaan varpaitani. Valmiit he olisivat tunkemaan niin lähelle kuin suinkin ja ystävyyden ja tuttavuuden nimessä paiskaamaan panettelujaan ja pahoja luulojaan vasten silmiäni. Ei kissa kiduta hiirtä niinkuin ihminen ihmistä, joka on joutunut alakynteen», ja Elsa rupesi itkemään ja sitten jonkun ajan perästä jatkoi:
»Tekin pidätte sitä ylpeytenä, että minä ja Yrjö olemme ihmisten tavoin puetut. Mutta jos minun lapseni turjottaisi puolialastomana niinkuin heidän, taurottaisi likaisena, resuisena ja antaisin sen rääkkyä, pieksäisin ja muokkaisin niinkuin he lapsiaan, niin mitä luulette, että minusta sitten sanottaisiin? Minä olisin 'portto, joka kidutan viatonta lasta'. Silloin lapsi olisi 'viaton', mutta jos sillä on edes lakkireuhka vähän parempi kuin heidän lapsillaan, niin ei olekaan viaton lapsi, vaan 'huoripenikka'!…»
Elsalla rupesi kuohumaan mieli, vaan hän sai sen hillityksi, kun heittäysi äänettömäksi itkien katkerasti.
Hän tunsi taas itsensä turvattomaksi. Hän oli huomannut ihmisten ivallisia silmäyksiä toisilleen, kuullut kuiskutuksia ja tiesi mitä niitten takana piili. Mutta ne raukat eivät olleet uskaltaneet sanoa sitä julki. Katseellaan hillitsi hän heidän kielensä ja surmasi heidän ajatuksensakin. Ja jos joku olisi rohennut sittenkin jotakin huomauttaa, niin ylpeällä olkapään kohauksella hän olisi siitä päässyt. Ja hän oli toivonut vielä heistä niin paljon hyvää, että viimeinkin jättävät hänet omiin rauhoihinsa ja huomaavat että aivan syyttä ja suotta he kuohuttavat pahaa sisuaan. Mutta nyt oli äitikin heidän kanssaan! Hänen hellä, varova puheensa leikkasi kuin veitsi. Ei ollut ketään, joka ymmärsi hänen tilaansa.
Kun hän tyyntyi, tuli mieleen kaukaisena kaipauksena, toiveensekaisena ajatuksena:
Jos Jori tietäisi!
Ja sitä hän itki yksinäisyydessä kuin ikävää. Ei ollut ketään muuta koko maailmassa, joka ymmärsi häntä, kuin Jori. Jori voisi puolustaa häntä ja hän puolustaisi. Jos hän tietäisi, niin hän tulisi heidän luokseen.
Ja tämä ajatus, että olisi kuitenkin yksi, joka häntä puolustaisi, varmuus siitä, antoi taas voimaa.
Hän ei ollut rikkonut ketään vastaan, ei ketään! Ei ollut yhtään ainoatakaan, joka olisi voinut viskata ensimäisen kiven! Hän sai ja voi olla niinkuin oli. Jos äiti tahtoo olla syrjäisten liitossa häntä vastaan, niin olkoon, hän ei sille mitään voi.