13
Päivä meni, toinen tuli, viikot vieri, kului kesäiset kuukaudet, talven lumet taas suli, kesän syksy kellastutti ja pimitti. Aika oli juossut kuin selvä lankavyyhti keskeytymättä, katkeamatta. Elsa rakasti ja oli rakastettu.
Poikansa oli hänelle kaikkensa. Se oli nyt hänen kalleutensa, ylpeytensä, henkensä, elämänsä.
Se oli tullut hänelle aina rakkaammaksi. Ensimäinen hymy oli ollut kuin päivän remahdus pilvestä, mutta ensimäisen sanan tapailu, jonka sekavuuden äidin korva selitti, oli kuin odottamaton, vaan kiihkeästi toivottu rakkauden lupaus, joka sykähdytti äidin sydäntä ja pusersi riemuhuudon hänen rinnastaan.
»Tuhatta vertaa rakkaampi olet taas minulle!»
Tuhatta vertaa rakkaampi oli hän joka päivä. Ja onnensa oli sitä suurempi.
Nuo kauniit silmät eivät katsoneet kehenkään niin suloisesti kuin häneen. Pienet kädet eivät kääriytyneet kenenkään kaulaan sillä tavoin kuin hänen eikä sileä poski hyväillyt kenenkään muun poskea niin hellästi. Ei kenenkään povea vasten kallistunut pieni pää sillä luottamuksella ja lohdutuksella kuin oman äitinsä rinnoille. Ja kenelle muulle nauroi hän niin herttaisesti kuin äidilleen polvella ratsastaessaan tahi muuten iloa pitäessä. Ei kenellekään muulle soinut niin kirkkaana, helakkana, sydämellisenä tuon pienen peipon ääni!
Jos Jori tietäisi! Tämä oli ainoa syrjäinen ajatus, joka pyrki mieleen onnellisimpina hetkinä, kun hän enin rakkaudesta nautti. Mutta se ajatus tuli kuin tietämättä ja oli kuin toive toisen puolesta. Hän ei kaivannut mitään, ei ollut muistoja ei toiveita. Hän oli aivan kuin vieraantunut menneisyydelle ja tulevaisuudelle ja eli nykyhetkessä, nauttien sen onnea. Sille hän antautui kokonaan unohuttaen koko maailman, joka kylmänä ja usvaisena oli hänen ympärillään.
Hän oli niin välinpitämätön kaikelle kotinsa ulkopuolella, että äitinsä pahoili itsekseen hänen ylpeyttään, jolla Elsa hänen mielestään antoi ihmisille aihetta karsaisiin ja mahtaileviin katseisiin ja salaperäisiin kuiskailuihin. Elsa näytti hänestä kuin uhaten tekevän juuri sitä, mikä karhoi syrjäisiä. Mitä Viion leski merkitsi, niin huomasi hän enin sitä ivalla katsottavan, kun Elsa pukeusi itse muodin mukaisesti ja lapsensa vaatetti, että se oli kuin nukke. Itsehän Elsa neuloi ja työnsä ansiollahan hän vaatetti ja ruokki heidät kaikki, vaan olisi Elsan hänen mielestään pitänyt ottaa huomioon asemansa. Tästä niinkuin muustakin, mikä näytti ylpeydeltä, päätti hän huomauttaa Elsaa, kun näki ihmisten ivallisia ja karsaita katseita, vaan aina jäi hän seisomaan Elsan edessä arkaillen aiettaan. Hän aivan kuin sääli Elsaa, joka oli hänelle lapsempi kuin koskaan, avonainen, nöyrä, palveleva, hyväilevä kuin hellästi rakastava lapsi konsanaan. Tuntui silloin Viion leskestä kaikki moite aiheettomalta. Ja niin oli hän kuin kahden tulen välissä. Vaan sattumalta sai hän korviinsa kerran kuiskeita, joitten ytimenä oli:
Ei ole Elsa oppinut vieläkään, että ylpeys on lankeemuksen edellä. Jos kunnia on mennytkin, niin onpa koreus jälellä. Viion leski suvaitsee, sillä hänenkin on hyvä elää. Ei tarvitse juosta nyt kerjuulla, kun on tyttären käsi herrain taskussa.