»No, Jorikinhan se on kihloissa!» sanoi Mari yht'äkkiä.
»Onko?» kysäsi Elsa kiihkeästi.
»Etkö sinä sitä ole kuullut? Elsa raukka se on kuuro ja sokea ollut elämän ikänsä!» nauroi Mari. »Mutta sen minä sanon, että tyhmä oli se Jori, kun ei sinua ottanut. Omiaan olisi hänelle, jos saisi samanlaisen katalan kuin tuo Aappo raukkakin!»
Marin luo tuli pari tyttöä, joitten kanssa hän alkoi nauraa ja ilvettä pitää. Elsa veti Liisan syrjempään ja tahtoi pois lähtemään.
Sanaa puhumatta kulkivat he ja etäällä vielä kuulivat huutoja »morsianta!» ja sitten »eläköön!». Selvään erottivat he Marin äänen aina alussa ja lopussa.
Liisaa säälitti Elsa. Hän ei tiennyt puhellako jotakin vaiko olla puhumatta. Ajatteli väliin Elsalta kysyä, oliko mielensä paha, kun kuuli Jorin olevan kihloissa, vaan taas pelkäsi sen olevan enemmän pahaksi kuin hyväksi. Arvattavahan oli, että se häneen koski kovasti, vaan jotakin olisi halunnut sanoa lohdutukseksi. Liisa kummastui sitten, kun Elsa yht'äkkiä alkoi puhella tavallista asiaa, mille naurahtelikin. Se oli sitä ihmeellisempi, kun Elsa oli viime aikoina ollut alakuloinen, jotta ei nauramaan olisi saanut paremmillakaan asioilla. Hyvilleen tuli sen vuoksi Liisa ja alkoi puhella vilkkaasti ja kevyesti, päätellen, että Elsa oli ehkä jo asiasta ennen kuullut ja siihen jo rauhoittunut. Liisa seurasi Elsaa kotia ja kertoi Viion leskelle retkestä.
Elsalla pyrki työntymään omituisia purskahduksia, jotka eivät olleet itkua eikä naurua. Hänellä oli vaikea niitä pidättää, ja tulivatkin ilmoille naurun katkelmiin Liisan puhellessa. Hänestä tuntui itsestään, että hän nauroi aivan sopimattomille, ja oli oikein hyvä, kun sai asian mille voi nauraa. Pöydällä huomasi hän lautasella Yrjön isäpalikan, ja Viion leski kertoi, että Yrjö nukkumaan pannessaan oli toimittanut »isä rukan siihen syömään ja odottamaan äitiä». Sille Elsa purskahti nauramaan ja nauroi halustaan.
Tuntui oikein hyvälle hänestä ja hän antoi naurulleen täyden vapauden. Mutta sitten huomasi hän, että ei voikaan sitä pidättää, jos tahtoisikin. Mielensä oli synkkä, ja onnettomuuden tunne oli pakahduttava, vaan hän nauroi ja kuuli itse sen aivan kuin olisi joku toinen nauranut. Hän kuuli äidin ja Liisan hätäilevän, koetti ponnistaa voimiaan pidättääkseen, vaan hervottomana kaatui maahan ja nauroi. Toimitettiin hänelle vettä juoda, vaan hän ei jaksanut jäsentä liikuttaa. Tuntui aivan että hän uupuu, kuolee… Hetkisen aikaa oli omituinen tukehduttava, salpaava tunne ja sitten purskahti hän itkemään. Tuntui helpommalle hetkisen perästä.
Itse hän ei jaksanut sormiakaan väräyttää, kun äiti ja Liisa, jotka olivat kantaneet hänet sänkyyn, riisuivat hänet.
Hän nukahti sitten itkuunsa.