14
Elsa oli kitumistaan kitunut, sairastamatta kuihtunut, että hän ei ollut enää kuin entisensä varjo. Viion leski oli ollut varma, että hän ei enää kesää näe. Hän tiesi että Elsa itse sitä toivoikin ja toivoi poikaansa kumppanikseen. Sitä oli hän Elsan huomannut rukoilevan Jumalalta. Ja sen toivon näki hän Elsan hehkuvassa katseessa, punottavissa poskissa, hymyssä, joka aina ilmausi hyväillessään poikaansa. Kun Liisa, joka itsekseen itki hänkin peloissaan, että Elsa kaatuu hautaan seisovilta jaloiltaan, puhui kuitenkin toivoen kesästä, joka virkistää Elsan, sanoi Viion leski tyynesti:
»Elsa on kuin istukaspuu, joka imee juuri sen verran nestettä, että oksat ovat vielä notkeat. Vaan lehden silmuakaan ei näy, kun toiset ovat jo täydessä lehdessä, ja se kuivettuu kesken kesäisten sateitten.»
»Elkää olko niin toivoton!» sanoi Liisa. »Kuulkaahan mitä minä olen ajatellut. Minä olen kuvaillut, että Tuira tulee ja Elsa mielistyy häneen, oppii häntä rakastamaan ja heistä tulee onnellinen pariskunta. Tuira rakastaa Elsaa vieläkin. Iikka on kirjoittanut, että hän on tavannut häntä ja että Erkkiä tuntuu vanha suola janottavan. Ettekö usko, että kaikki voisi kääntyä vielä hyväksi? Eihän se mahdottomuus ole!»
»Liisa kulta! Minä en osaa mitään uskoa, mitään ajatella, en mitään toivoa. Kaikki on kuin sumussa. Elsa toivoo kuolevansa poikineen. Minä jään silloin aivan yksin elämään tänne, kitumaan kuin jalkapuuhun, vaan minä en osaa sittenkään toivoa kuolemaa itselleni. Minun sydämeni on turtautunut, mutta jotakin kai on tuleva, joka sen sittenkin pakahduttaa, niin minusta tuntuu.»
»Tekin olette sairas ja ihmekös se!» sanoi Liisa säälien. »Mutta kyllä vielä parannus tulee. Ei yhtä tuulta kestä iänkaiken.»
Muutamana sunnuntaiaamuna tuli Liisa touhussa ja toi Elsalle kirjeen, joka oli ollut sulettuna hänelle mieheltään tulleessa kirjeessä. Ja samaa tietä sanaa puhumatta lähti Liisa takaisin hätäytyneenä hyvästä mielestä. Hän juoksi kuin olisi ollut johonkin kiire ja kotia tultuaan itki iloisena onnesta. Se oli Tuiralta, päätti hän. Ja levottomana oli sitten mieli, sydän löi kiivaasti ajatellessaan, mitä Elsa oli sanova.
»Puhukaa tekin, äiti, Elsalle», sanoi Liisa äidilleen suoraa päätä ja alkoi kertoa asian alkusiaan myöten. »Teihin hän luottaa ja ottaa neuvostanne vaarin», sanoi Liisa aivan kuin peläten, että Elsa hylkää Tuiran.
»Oliko se Tuiralta se kirje?»
»Keneltä se sitten olisi!»