»Eikö Iikan kirjeessä ole mainittu siitä?»
Iikan kirjeessä? Sitä ei ollut Liisa lukenutkaan!
»On sitä sinussakin vielä entistä höläkettä!» nauroi äiti, kun Liisa luki Iikan kirjeen, jossa oli vain muuan rivi, että muutaman kuukauden perästä on hän kotona, ja että toimittaa Elsalle tämä Risto Kivisen kirje, joka pantiin tällä tavoin tulemaan, jotta varmaan perille tulee. Liisa juoksi taas samaa kyytiä Viiolle.
Elsa oli kiintynyt kirjeeseen niin, ettei katsettaan nostanut Liisan tullessa. Saatuaan pitkän kirjeen loppuun luki hän sen uudelleen ja luettuaan jäi hän pitkäksi aikaa mietteisiinsä istuen käsi poskella ja katsellen ikkunasta pientä pilven sirpaletta, joka oli yksinänsä keskitaivaalla.
Kukaan ei virkkanut sanaakaan koko aikana. Sanaa lausumatta ojensi Elsa kirjeen Liisalle, järjesteli pukunsa ja lähti ulos kävelylle.
Mielessä hetvahteli jotakin keventävää, välähteli jotakin kuin kirkasta, joka hetkeksi ilahdutti. Hän ei osannut vielä mitään ajatella, selvitellä, hän tunsi vain aivan kuin olisi ollut jotakin hyvää tulossa. Keventynein askelin kulki hän kaupungille päin ilman minkäänlaista aietta, poikkesi puistoon ja asteli hiljalleen sen läpi, yli kadun toiselle ja niin kulkeutui toisia puistoja rantaan päin. Ensi kerran huomasi hän kesäisen ilman ja luonnon. Puistot olivat täydessä kesäpuvussaan, koivut lehdissä ja vihanta ruohokenttä levisi pehmoisen näköisenä kuin sametti. Tuulenhenki, niin mieto, että ei saanut puitten lehtiä leputtamaan, liikkui sinne tänne huljutellen ilmassa tuorekasta kevätkesän tuoksua, jota ehdottomasti hengitti tavallista syvemmälle. Leppäkerttu laski lyhyttä viehkeää liritystään ja uudisti sen, kuunneltuaan vastauksen raikuvan jostakin etäältä. Vikkelä ja toimekas västäräkki juoksi hiekoitettua käytävää, lentää leuhahteli nurmikolle, siitä kohosi yht'äkkiä räpyttämään jonkun matkan maasta ja parilla lennon notkauksella siirtyi aidalle, jota myöten juosta piiperti keikutellen purstoaan.
Elsa katseli kaikkea tarkkaan, kuin olisi se ollut jotakin aivan uutta. Vaan se oli vanhaa tuttua, millä oli taas uusi viehätyksensä. Hän istahti muutamalle sohvalle katsellakseen kaikkea oikein perinjuurin ja katselikin aluksi, vaan sitten unehtui. Kun hän havahtui, niin luuli kauankin istuneensa. Hän huomasi kaaren, jonka kengällään oli käytävän hiekkaan piirtänyt, ja tuntui kuin olisi kuullut puhuttavan Marista, Aaposta, Jorista ja tuhansista seikoista. Hän lähti kävelemään, ja itsestään pulppusi mieleen tapauksia lapsuuden ajoilta ja myöhemmiltä, Liisan häistä ja sieltä täältä, aivan kuin vanhat muistot olisivat ponnahtaneet irralleen sidotusta sykkyrästä ja pyörineet sikin sokin toistensa ympärillä.
Hän nousi viimeiseltä puistolta kadulle ja lähti rantaan, vavahti ja yritti pyörtämään takaisin ajatellessaan yht'äkkiä, että jos Tuira sattuisi juuri nyt tulemaan. Mutta sittenkin hän meni sinne.
Pieni höyryvene, sunnuntain kunniaksi liputettuna, lähti salmeen. Veneitä souteli kaikkialla saarien lomissa. Ihmisiä tuli ja meni ja seisoksi. Tuntui virkistävälle ja elähyttävälle.
Hän ei ollut täällä käynyt kaualle aikaa ja kuinka kauan olikaan, kun hän oli nähnyt meren näin tyynenä ja kirkkaana, jolloin se hänestä oli kaunein.