»Oliko täällä juomaa?» tuli Elsalle hätä ja katseli karafiinia pöydällä.
»Olihan sitä vettä.»
»Oliko se edes raitista?» huolehti Elsa ja kysyi innostuneena sitten:
»Sanoiko Jori mitään?»
»Ei sanonut», vastasi Liisa. »Ei välittänyt edes kiittää! Vaan minä ajattelin sanoa…»
Elsan katse katkaisi Liisan lauseen ja hetkisen aikaa katsoi Liisa Elsan ojennettua kättä ja sormea, joka viittasi oveen, ja viittausta noudattaen nöyrästi kuin arka lapsi astui hän kiireesti ulos.
Kaikki oli Elsasta nyt kuin valaistua, kirkastettua, kaikki saanut elämää ja henkeä. Elähyttävä juhlallisuus asui huoneessa, se oli kuin jäänyt tänne Jorin jälkeen ja sitä säteili juomalasi, vesi karafiinissa, jotka olivat kuin pyhitettyä tavaraa.
Elsaa olisi haluttanut kysyä yhtä asiaa äidiltä: näkikö Jori Yrjöä? Vaan häntä peloitti, että äiti sanoo jotakin pahaa Jorista, ja hän jätti kysymyksen ja rupesi itse arvelemaan kaikkia mahdollisuuksia. Ollessaan Yrjön kanssa kahden kyseli hän tältä, vaan Yrjö puhui toisesta herrasta ja toisesta. Toinen oli kätellyt ja kysynyt jotakin, taputtanut poskelle, vaan kumpi se oli?
Jos ei päässytkään siitä selville, oli hänellä kuitenkin siitä ilon aihetta. Ja hänelle välähteli taas tuo toivo, joka oli ollut kytemässä, nyt kirkkaana mielessä. Hän ei kuvaillut mitään tapahtuvaksi, vaan oli varma, että jotakin äärettömän iloista tapahtuu. Hän odotti joka päivä, viikon, toisenkin ja aina tuntui se mahdolliselle ja varmalle.
Äiti oli Yrjön kanssa Latulla muutamana sunnuntaina ja Elsa istui kotona lueskellen jotakin kirjaa ikkunan ääressä, vaan huolenaan oli pitää silmällä ohi kulkevia aivan kuin odottaen Joria. Koputettiin yht'äkkiä ovelle ja hän vavahti. Hän tiesi, että koputus on tapana herrasväessä. Päätä huumasi ja hän painoi kädellä rintaansa. Ehti ajatella, että Jori on tullut toisaalta päin, joten hän ei ole huomannut.
»Luulit kai paremmaksikin!» sanoi nauraen Mari huomattuaan että Elsa oli hämillään. »Terve, terve kotvasta ajasta! Helsningar från Helsingfors, siltä joka peräpenkillä istuu», ilvehti Mari koettaakseen peittää sen alle muuta mielenliikutusta ja estääkseen syntymästä vakavaa tapautumista. Mutta hän itse vakaantui ensiksi. Hän katsoi Elsaa pitkään ja vakavasti silmiin ja sanoi alakuloisena: