Pitkiä neuvotteluja oli ollut Liisalla ja äidillään Yrjöstä. Koetettiin tuumata jos johonkin suuntaan, mietittiin ja etsittiin neuvoa. Mahdottomuus oli heidän ottaa hoitoonsa, niin mielellään kuin olisivat lapsi raukan pitäneetkin luonaan. Vaan heillä oli tupa täynnä väkeä, Jannet, Iikat kotona ja vanhan Teponkin piti saada siellä vielä sijansa. Miehilläkään ei ollut vielä työtä tiedossa ja aika kova, niin että omakin toimeentulo oli laihaa.
Liisa kävi pyytelemässä sellaisia, joilla oli väljät asunnot ja vähän lapsia tahi aivan lapsettomia, että ottaisivat Yrjön hoitoonsa, jotta ei raukka joutuisi mihin sattui. Vaan itkien palasi hän aina takaisin.
Mitä se olisi ollut, jos olisivat sanoneet, että heidän ei sovellu ottaa, vaan selitettiin, että jos sopisikin, niin ottaisivat jonkun oikean ja kunniallisen ihmisen lapsen. Kun hän selitti, että Elsa ei ollut mikään huono ihminen, niin naurettiin täyttä kurkkua sille.
»Kyllähän tuo tunnettiin. Sellaisiapa ystäviäkin oli kuin Ojanniemen Mari! Merkkipä on jäänyt hänen hyvyydestään: äpärälapsi! Ja sen tehtyään kelpasi sitten vieläkin herrain seura.»
»On köyhäin huutokaupassa ottajia!» neuvottiin lopuksi.
»Vaan sääli olisi sinne panna.»
»Sinne täytyy monta yhtä hyvien ja parempienkin ihmisten lasta viedä. Sillä jos Elsa olikin korea ja ylhäinen kuin fröökynä, niin suurempi sääli kuitenkin on tosi köyhiä ja kunniallisia ihmisiä!»
Sellaista pistävää ivaa kuuli Liisa joka paikassa. Eikä mitään neuvoa jäänyt. Täytymys oli Yrjö viedä ja jättää kohtalonsa vasaran varaan.
»Olisipa se Vimparin pastori tässä, niin minä kysäisisin, että tämäkö se on se Jumalan huolenpito orvoista lapsista!» itki Liisa hommautuessaan Yrjöä viemään huutokauppaan, joka oli tänään ja jota pidettiin kansakoululla. Hän koetti pidättää itkuansa, kun rupesi pukemaan Yrjöä.
Lapsi raukka ei tiennyt mihin häntä viedään. Hän kyseli ja uteli, että mennäänkö mummon luo, ja kärtti aina innokkaammin sinne, kun Liisa ei vastannut hänen kysymyksiinsä.