Kansakoulukartanolla oli hevosia vieri vieressään aitovierillä. Ja niitä uusia tuli, ja toisia meni, menevä vieden, tuleva tuoden köyhän vaivaisen tahi kaksi, joku useammankin, lapsia tahi aikaisia.
»Missä hinnassa tuntuvat olevan?» — »Kohtuhinnoissa.» — »Ei lähde isoja rahoja, vaan hyvähän tuo on, mistä penninkään saa näin huonona aikana.» — »Sen verran hyötyy, että suoloiksi ja tupakaksi.» — »No kun ei ruualle arvoa pane, vaan jos panee, niin ei jää kirkonviinarahoiksikaan.» Tällaista keskustelua kuului kartanolla.
»Joko muori on myyty?» kysyttiin muuatta vanhaa eukkoa, jota eräs isäntä talutteli rekeensä.
»Myyty on», vastasi isäntä.
»Paljonko tuommoinen maksaa?»
»Ei kuin sata.»
»Onko se sokea?»
»Ei juuri tuppisokea, vaan eipä paljon muutenkaan: päivän valo taitaa vähän kuumottaa.»
»Ei tuo kovin vanhalta näytä.»
»Ei, vaikka ei se eilisenpäiväinenkään ole.»