»No entä Elsa, johan se on rippikoulun käynyt?»
»Johan toki, kun muistelen paremmin, jo on naimisissakin?»
Hevonen tempasi reen liikkeelle, joka pakkaslumessa kirkui pahasti.
Kun se oli portista päässyt, ajoi toinen kartanoon portaitten eteen suoraan. Reestä nousi puujalka mies, parrakas ja julmakatsantoinen.
»Onko köyhän köyhyys, vaivaisen vajavuus nyt hyvässä hinnassa?» ärjäsi mies ja katseli ympärilleen.
»Vieläpäs Jaakkokin elää», sanoi joku lähellä olija ja tervehti: »Hyvää päivää!»
»En ole vielä sitä nähnyt», vastasi Jaakko jyrkällä äänellä ja läksi käydä kolkkasemaan rappusia ylös.
Suurenlainen sali oli, ja sen peräseinällä istui pöydän takana esimies, pöydän päässä sihteeri ja piirimiehet istuivat vähän ulompana kehässä. Ympärillä oli ihmistä kylki kylessään kiinni ja takimmaiset seisoivat penkillä nähdäkseen hekin, mimmoinen vaivainen milloinkin myytiin ja paljostako sen kannattaisi ottaa. Salin laiteilla oli väljempää tilaa ja siellä oleskelivat emäntäihmiset odotellen, milloin pääsisivät esiin huutolaisineen, kun ei ollut voimia rynnätä sakean joukon läpi esille. Ja siellä istuksivat huutolaisetkin penkeillä tahi lattialla tahi seisoksivat seinään nojaten, odotellen kukin, milloin häntä esiin viedään tahi jos jo oli ollut, niin isäntäänsä, joka oli toisia huutolaisia saadakseen. Aikansa kuluksi puhelivat huutolaiset odotellessaan. Eikä tuo odottelu tainnut hyvin ikävää ollakaan niistä ainakaan, jotka tapasivat taas vanhoja tuttuja, joitten kanssa saivat vaihtaa jonkun sanan, muistella menneisyyttä, jos siinä oli jotakin muistettavaa, tahi kysellä toistensa toimeentuloa ja muita asioita — olihan sitä heilläkin yhtä ja toista.
»Paljoko maksetaan sinusta?»
»Ei kuin viisikymmentä.»