Vapisten oli Yrjö seisonut tuolilla, silmäillyt vuoroon sitä herraa, jolla vasara oli, ja vuoroon Liisaa silmiin ja hellittämättä pitänyt hameesta. Nyt tuli iso mies, mustapartainen, suu somasti naurussa ja kädet ojeissa.
»Tule tyliin, tule tyliin…» Yrjö katsoi pitkään ja parahti huutamaan. Hän huusi niin, että vihloi korvia, ja hän puristausi kiinni Liisaan, joka otti pojan syliinsä ja syrjäytyi.
»Kotiin, kotiin, kotiin, kotiin!» huusi Yrjö, puristi kaulasta Liisaa kuin suoni olisi käsiä vetänyt ja painoi päätään olkapäähän.
»Lapsi raukka, eihän sinulla ole kotia», valitteli Liisa itkien ja puristi poikaa rintoihinsa.
Väki katseli heitä, miehet vakavina, vaimot kyynelsilmin ja toiset lapset rupesivat itkemään. Toimitus keskeytyi.
»Viekää ulos se lapsi!» toimitti esimies.
»Yrjö, elä itke, elä itke, Yrjö kultani», lohdutteli Liisa, vaan hän itki itsekin.
»Kotiin, kotiin, kotiin…»
Ulos tultua Yrjö vähän herkesi ja nosti päätään, vaan kun näki taas sen miehen, niin ratkesi kimeään huutoon, painoi päänsä kantajansa olkapäähän ja puristi yhä lujemmin kaulasta.
»Onko teillä hevosta?» kysyi Liisa mieheltä.