»On hevonen. Pidelkäähän sitä poikaa, että tuon ukon ensin laitan, niin pistetään sitten poika rekeen, tottapahan asettuu ajan ollen.»
Mies talutti rekeen vanhan ukon, laihan ja harmajanaamaisen, jolla silmät olivat syvällä päässä ja alahuuli lerpalla, että näkyi mustanpuhuvat hampaattomat ikenet. Rinta sillä korisi hengittäessä pitäen alituisen kamalaa örinää. Reen perään istutti mies holhottavansa, peitti jalat heiniin ja kääri hartiat, rinnan ja pään loimeen. Väkinäisesti irroitti mies Yrjön Liisan kaulasta, istutti korisevan loimikääryn viereen, kääri turkkiin, tukki heiniä ympärille ja pani vielä likaisen loimen peitteeksi. Uuvuksiin oli poika huutanut, vaan vielä ponnistaa koetti. Mies käänsi hevosensa ja läksi ajamaan.
Kuin seinän takaa kuului sydäntä särkevä huuto:
»Äiti, äiti, äiti…»
Sisällä salissa jysähti äkkiä nyrkki pöytään esimiehen edessä, niin että sihteerin kirjoitusneuvot helähtivät pöydällä, esimies tyrmistyi ja piirimiehet hypähtivät istuallaan.
»Vaan voi niitä, joitten tähden pahennukset tulevat!» kuului voimakas ääni ja viranomaiset näkivät hetken aikaa pöydän edessä seisovan nuoren naisen katseen, joka tunki luihin ja ytimiin.
Liisa ei tiennyt, mitä hän oli tehnyt. Hän tapasi itsensä vasta kotona itkemässä lapset sylissään.
16
Ensimäistä päivää oli Viion leski virassaan vahtina maantien häkillä. Toimiensa loputtua istui hän vahtikopperonsa kynnykselle sukankudin kädessä.
Poutaisen kesäpäivän aurinko oli juuri laskenut. Taivas oli haalakan sininen ja pohjoisella kulmalla oli punertavan kellertävä kajastus. Väkevä koivun tuoksu lemusi viileässä ilmassa. Kaupungista kuului etäistä kärrynjyminää, joka väliin kiihtyi ja väliin hetkiseksi kuoleutui. Muualla oli yön hiljaisuus, ei kuulunut muuta kuin skailettikellon raksahteleva naksutus vahtikopperon seinällä ja yörastaan yksinäiset säveleet jostakin etäältä metsästä.